Pian Gambia muuttuu Kauniaiseksi. Tämä taitaa olla viimeinen päivitys tähän bloggeriin. Ehkä vielä ilon huudahduksia kun olen päässyt Suomen kamaralle. Ylihuomenna koittaa lähtö. Lento lähtee illalla Banjulin kentältä kohti Frankfurthia, josta jatkolento vie meidät kotiin. Paljon on tapahtunut ja myönnän olleeni niin laiska, että kaiken kertominen täällä blogissa on jäänyt vähemmälle. Mutta viimeinen kokonainen viikko on ollut täynnä toimintaa ja tekemistä.
Ensinnäkin joulun tunnelma on ollut "katossa". Vähän säälittäviä nämä yritykset täällä on olleet, mutta Nellin äiti sai lähetettyä meille pienet joulukalenterit tänne ja olemme availleet luukkuja innoissamme joka päivä. (Välillä annetaan oikienkin availla.) Hauska huomata, miten nämä nepalilaiset kaverimme on alkaneet olla sellaisella lapsellisella tavalla innostuneita samasta asiasta kuin me. Vaikka pojat on jo melkein kolmekymppisiä, niin nyt ne kyselee, että voidaanko taas katsoa jakso "the Joulukalanteria" tai mikä kuva tänään tuli kalenterista? Välillä se pätkii aika pahasti, mutta ollaan myös soitettu jouluradiota netin kautta. Ihana päästä kotiin jouluksi. Olen tosissaan kyllästynyt tähän hikoilemiseen. Joka päivä kaksi suihkua alkaa käydä rasittavaksi.
Niin, ennen kuin menen syvemmin kuluneeseen viikkoon, voisin aloittaa tapahtumasta, josta jo tosin päivitin facebookiin, mutta kerrataan! Me olimme siis viettämässä pikkujouluja amerikkalaisten ystäviemme luona perjantaina 2. päivä. Koska he asuvat vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä, niin meillä ei käynyt mielessä, millaisia vaaroja sille matkalle mahtuu. Eräässä kohtaa, ihan paikallisen vankilan muurin vieressä, on pimeä pätkä tietä ja kun kuljimme siitä tullessamme kotiin juhlien jälkeen, kaksi miestä oli hiippaillut huomaamattamme ihan meidän taakse. Nelli, joka tuli jäljessäni, ehti nopeasti vilauttaa heitä kohti valollaan, kun toinen nosti veitsen ja osoitti sillä Nelliä. Koska asetta vastaan ei aleta tappelemaan, Nelli luovutti nopeasti kameralaukkunsa tälle ryöstäjälle. Minun kimppuuni käyneellä toisella miehellä ei ollut asetta, joten yritin tapella vastaan läimäyttämällä tätä naamaan. Bonuksena siinä kädessä jota käytin, oli eväspaketti, joten länttäsin sen samalla rosmon naamaan. No, vaikka yritystä oli, niin pahikset veivät voiton ja Nelli menetti kalliin kameran ja itseltä meni kännykkä. Ensin ne oikeastaan veivät molempien laukut, jotka sisälsivät enemmän tavaraa, mutta paikallisilla rikollisilla näyttää olevan tapana jättää jälkeensä kaikki, mistä ei tunnu olevan hyötyä heille. Minun laukkuni löytyi vielä samana yönä ihan läheltä ja sinne oltiin jätetty kaikki paitsi kännykkäni ja lompakossa olleet rahat. Mielestäni paras oli, että he olivät irroittaneet "Jeesus maailmalle" -taskulamppuavaimenperäni, mutta jättäneet kotiavaimet laukkuun. Kiitokset siitä.
No, jatkona voisin todeta, että paikallinen poliisi on ihan sieltä ja syvältä. Menimme tekemään rikosilmoituksen samana iltana ja kävimme laitoksella yhteensä neljänä päivänä jotta saisimme dolumentin, jonka näyttää vakuutusyhtiölle. Tai oikeastaan, jonka Nelli voisi näyttää vakuutusyhtiölle. En ole itse asiassa ihan varma, miksi minäkin olen maksellut siihen paperiin kuuluvia osia, vaikka mulla ei ollut vakuutusta joka korvaisi kännykkäni. No, kaipa sen paperin kopio on hyvä olla olemassa itselläkin varmuuden vuoksi. Tarkoituksenamme on mennä tänään hakemaan se lopullinen paperi jostain.
Sitten viime viikkoon. Alku viikko oli siis lähinnä poliisien kanssa asiointia, mutta keskiviikkona menimme rantalomalle. Olimme eräässä hotellissa kaksi yötä ja käristimme itseämme rannalla. Jälleen isän hermoja varten ilmoitan, että käytin kunnolla aurinkorasvaa, jossa oli suojakerroin 50, joten en palanut tippaakaan.
Loman jälkeen, perjantaina, laitoimme itsemme kuntoon ja menimme yllätystapahtumaan, nimittäin suomalainen ystävämme, Jouni, meni naimisiin gambialaisen naisen kanssa. Heidän piti mennä naimisiin vasta tammikuussa, mutta aikaistivat liiton solmimista, jotta paperisota saataisiin nopeammin käyntiin. Koko perhe muuttaa Suomeen ensi kesänä.
No, kun perjantain riennot olivat ohi, niin yritimme nukkua, sillä lauantaina oli aikainen herätys. Kuskimme Lamin, tuli noutamaan meitä talomme luota kuudelta aamulla. Sitten suuntasimme kohti Senegalia, naapurivaltiota. Se oli rasittava reissu. Kun pääsimme illalla perille hostelliimme, Nelli alkoi oksennella. Itse kävin ostamassa meille iltapalaa ja juotavaa, helpottamaan tämän oloa ja päädyin itse oksentamaan. Juoksimme molemmat sängyn ja vessan väliä. Aamulla oli jo parempi olo, mutta vielä vähän heikotti. Mitään ei tullut enää ylös. Suuntasimme kulkumme kohti Pandia-luonnonpuistoa, jossa kohtasimme uuden vastoinkäymisen: suunnitellun 20 000 frangin sijasta, meidän pitikin maksaa 62 000! Sairasta! Meille vain infottiin, että joudumma vuokraamaan kahdestaan 12sta hengen auton. Yritimme päästä toisten vierailijoiden kanssa samaan ryhmään ja jakaa kustannuksia, mutta kukaan ei ottanut meitä. Niinpä päätimme odottaa jonkin aikaa ja koko matkan, ainakin minulle, paras yllätys sattui: ystävämme amerikasta kaartoivat puiston pihaan kolmella eri autolla! Ei voitu uskoa sitä! Kun oli ehtinyt ajatella, että ei nähdä ainakaan muutamaan vuoteen, niin pari päivää viimeisen kohtaamisen jälkeen satutaan samaan paikkaan eri valtiossa! No, ne ihanat ihmisethän otti meidät kyytiin ja nähtiin kauheasti erilaisia eläimiä, kuten kiraffeja, seeproja, sarvikuonoja, krokotiileja, strutseja, antilooppeja, apinoita yms. Oli hieno reissu. Tosin siellä sattui yksi itseäni hieman säikäyttänyt tapaus, nimittäin kun olimme pysähtyneet yhden puun kohdalle, missä opas kertoi jotain kulttuuri-historiaan liittyvää tarinaa, mä sain jonkin oudon kohtauksen. Ensin päähän tuntui tulevan kova paine - vähän samanlainen kuin jos nousee tosi nopeasti ylös ja huippaa kun veri hulmahtaa päähän. Mutta tää vaan kesti tosi kauan ja paheni koko ajan. Sitten mulla meni näkö. Ja sekään ei ollu sellainen että kaikki olis pimentyny, vaan päinvastoin, kaikki muuttu yhtäkkiä niin kirkkaaksi, että mä en nähnyt mitään! Jotkut käytti valkoisia paitoja ja ne häikäisi niin pahasti! Ihan kuin olis ollu vaan kirkkaita valoja ympärillä. Yksi Amanda seisoi mun vieressä ja sanoin sille että kaikki ei ole nyt ihan kunnossa. Sitten mulla petti jalat alta. En ole ikinä pyörtyny elämässäni ja nyt olin varmaan kaikkein lähimpänä sitä. Mutta kun istuin siinä maassa hetken aikaa, niin sitten alkoi helpottamaan. Näkö palasi normaaliksi ja joku antoi mulle vettä. Sitten tuli ihan hyvä olo. Nyt siitä on jo vuorokausi, eikä mmitään vastaavaa ole ilmennyt. Yritän ottaa rennosti tän loppuajan. Se saattoi johtua siitä, että kun olin oksennellu aika hyvin edellisenä yönä ja täällä on aika kuuma niin nestehukka ja alhainen verensokeri yhdessä aiheutti jotain. Mutta hetken aikaa mua vähän pelotti. Hitsi.
No, nyt tehdään viimehetken ostoksia, pakataan, pestään pyykkiä ja sanotaan jäähyväisiä paikallisille. Ylihuomenna päästään kotiin! Kyllä tuntuu hyvältä päästä maahan, jossa melkein kaikki on toubaabeja ja puhuu ymmärrettävää kieltä, kaupoissa tiedetään hygieniamääräykset ja kaikki pyrkii pelittämään aikataulun mukaisesti. Eikä tarvitse kärsiä hikoilusta koko ajan - eli vähemmän finnejä.
