"Gambiainen"

Pian Gambia muuttuu Kauniaiseksi. Tämä taitaa olla viimeinen päivitys tähän bloggeriin. Ehkä vielä ilon huudahduksia kun olen päässyt Suomen kamaralle. Ylihuomenna koittaa lähtö. Lento lähtee illalla Banjulin kentältä kohti Frankfurthia, josta jatkolento vie meidät kotiin. Paljon on tapahtunut ja myönnän olleeni niin laiska, että kaiken kertominen täällä blogissa on jäänyt vähemmälle. Mutta viimeinen kokonainen viikko on ollut täynnä toimintaa ja tekemistä.
Ensinnäkin joulun tunnelma on ollut "katossa". Vähän säälittäviä nämä yritykset täällä on olleet, mutta Nellin äiti sai lähetettyä meille pienet joulukalenterit tänne ja olemme availleet luukkuja innoissamme joka päivä. (Välillä annetaan oikienkin availla.) Hauska huomata, miten nämä nepalilaiset kaverimme on alkaneet olla sellaisella lapsellisella tavalla innostuneita samasta asiasta kuin me. Vaikka pojat on jo melkein kolmekymppisiä, niin nyt ne kyselee, että voidaanko taas katsoa jakso "the Joulukalanteria" tai mikä kuva tänään tuli kalenterista? Välillä se pätkii aika pahasti, mutta ollaan myös soitettu jouluradiota netin kautta. Ihana päästä kotiin jouluksi. Olen tosissaan kyllästynyt tähän hikoilemiseen. Joka päivä kaksi suihkua alkaa käydä rasittavaksi.
Niin, ennen kuin menen syvemmin kuluneeseen viikkoon, voisin aloittaa tapahtumasta, josta jo tosin päivitin facebookiin, mutta kerrataan! Me olimme siis viettämässä pikkujouluja amerikkalaisten ystäviemme luona perjantaina 2. päivä. Koska he asuvat vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä, niin meillä ei käynyt mielessä, millaisia vaaroja sille matkalle mahtuu. Eräässä kohtaa, ihan paikallisen vankilan muurin vieressä, on pimeä pätkä tietä ja kun kuljimme siitä tullessamme kotiin juhlien jälkeen, kaksi miestä oli hiippaillut huomaamattamme ihan meidän taakse. Nelli, joka tuli jäljessäni, ehti nopeasti vilauttaa heitä kohti valollaan, kun toinen nosti veitsen ja osoitti sillä Nelliä. Koska asetta vastaan ei aleta tappelemaan, Nelli luovutti nopeasti kameralaukkunsa tälle ryöstäjälle. Minun kimppuuni käyneellä toisella miehellä ei ollut asetta, joten yritin tapella vastaan läimäyttämällä tätä naamaan. Bonuksena siinä kädessä jota käytin, oli eväspaketti, joten länttäsin sen samalla rosmon naamaan. No, vaikka yritystä oli, niin pahikset veivät voiton ja Nelli menetti kalliin kameran ja itseltä meni kännykkä. Ensin ne oikeastaan veivät molempien laukut, jotka sisälsivät enemmän tavaraa, mutta paikallisilla rikollisilla näyttää olevan tapana jättää jälkeensä kaikki, mistä ei tunnu olevan hyötyä heille. Minun laukkuni löytyi vielä samana yönä ihan läheltä ja sinne oltiin jätetty kaikki paitsi kännykkäni ja lompakossa olleet rahat. Mielestäni paras oli, että he olivät irroittaneet "Jeesus maailmalle" -taskulamppuavaimenperäni, mutta jättäneet kotiavaimet laukkuun. Kiitokset siitä.
No, jatkona voisin todeta, että paikallinen poliisi on ihan sieltä ja syvältä. Menimme tekemään rikosilmoituksen samana iltana ja kävimme laitoksella yhteensä neljänä päivänä jotta saisimme dolumentin, jonka näyttää vakuutusyhtiölle. Tai oikeastaan, jonka Nelli voisi näyttää vakuutusyhtiölle. En ole itse asiassa ihan varma, miksi minäkin olen maksellut siihen paperiin kuuluvia osia, vaikka mulla ei ollut vakuutusta joka korvaisi kännykkäni. No, kaipa sen paperin kopio on hyvä olla olemassa itselläkin varmuuden vuoksi. Tarkoituksenamme on mennä tänään hakemaan se lopullinen paperi jostain.
Sitten viime viikkoon. Alku viikko oli siis lähinnä poliisien kanssa asiointia, mutta keskiviikkona menimme rantalomalle. Olimme eräässä hotellissa kaksi yötä ja käristimme itseämme rannalla. Jälleen isän hermoja varten ilmoitan, että käytin kunnolla aurinkorasvaa, jossa oli suojakerroin 50, joten en palanut tippaakaan.
Loman jälkeen, perjantaina, laitoimme itsemme kuntoon ja menimme yllätystapahtumaan, nimittäin suomalainen ystävämme, Jouni, meni naimisiin gambialaisen naisen kanssa. Heidän piti mennä naimisiin vasta tammikuussa, mutta aikaistivat liiton solmimista, jotta paperisota saataisiin nopeammin käyntiin. Koko perhe muuttaa Suomeen ensi kesänä.
No, kun perjantain riennot olivat ohi, niin yritimme nukkua, sillä lauantaina oli aikainen herätys. Kuskimme Lamin, tuli noutamaan meitä talomme luota kuudelta aamulla. Sitten suuntasimme kohti Senegalia, naapurivaltiota. Se oli rasittava reissu. Kun pääsimme illalla perille hostelliimme, Nelli alkoi oksennella. Itse kävin ostamassa meille iltapalaa ja juotavaa, helpottamaan tämän oloa ja päädyin itse oksentamaan. Juoksimme molemmat sängyn ja vessan väliä. Aamulla oli jo parempi olo, mutta vielä vähän heikotti. Mitään ei tullut enää ylös. Suuntasimme kulkumme kohti Pandia-luonnonpuistoa, jossa kohtasimme uuden vastoinkäymisen: suunnitellun 20 000 frangin sijasta, meidän pitikin maksaa 62 000! Sairasta! Meille vain infottiin, että joudumma vuokraamaan kahdestaan 12sta hengen auton. Yritimme päästä toisten vierailijoiden kanssa samaan ryhmään ja jakaa kustannuksia, mutta kukaan ei ottanut meitä. Niinpä päätimme odottaa jonkin aikaa ja koko matkan, ainakin minulle, paras yllätys sattui: ystävämme amerikasta kaartoivat puiston pihaan kolmella eri autolla! Ei voitu uskoa sitä! Kun oli ehtinyt ajatella, että ei nähdä ainakaan muutamaan vuoteen, niin pari päivää viimeisen kohtaamisen jälkeen satutaan samaan paikkaan eri valtiossa! No, ne ihanat ihmisethän otti meidät kyytiin ja nähtiin kauheasti erilaisia eläimiä, kuten kiraffeja, seeproja, sarvikuonoja, krokotiileja, strutseja, antilooppeja, apinoita yms. Oli hieno reissu. Tosin siellä sattui yksi itseäni hieman säikäyttänyt tapaus, nimittäin kun olimme pysähtyneet yhden puun kohdalle, missä opas kertoi jotain kulttuuri-historiaan liittyvää tarinaa, mä sain jonkin oudon kohtauksen. Ensin päähän tuntui tulevan kova paine - vähän samanlainen kuin jos nousee tosi nopeasti ylös ja huippaa kun veri hulmahtaa päähän. Mutta tää vaan kesti tosi kauan ja paheni koko ajan. Sitten mulla meni näkö. Ja sekään ei ollu sellainen että kaikki olis pimentyny, vaan päinvastoin, kaikki muuttu yhtäkkiä niin kirkkaaksi, että mä en nähnyt mitään! Jotkut käytti valkoisia paitoja ja ne häikäisi niin pahasti! Ihan kuin olis ollu vaan kirkkaita valoja ympärillä. Yksi Amanda seisoi mun vieressä ja sanoin sille että kaikki ei ole nyt ihan kunnossa. Sitten mulla petti jalat alta. En ole ikinä pyörtyny elämässäni ja nyt olin varmaan kaikkein lähimpänä sitä. Mutta kun istuin siinä maassa hetken aikaa, niin sitten alkoi helpottamaan. Näkö palasi normaaliksi ja joku antoi mulle vettä. Sitten tuli ihan hyvä olo. Nyt siitä on jo vuorokausi, eikä mmitään vastaavaa ole ilmennyt. Yritän ottaa rennosti tän loppuajan. Se saattoi johtua siitä, että kun olin oksennellu aika hyvin edellisenä yönä ja täällä on aika kuuma niin nestehukka ja alhainen verensokeri yhdessä aiheutti jotain. Mutta hetken aikaa mua vähän pelotti. Hitsi.
No, nyt tehdään viimehetken ostoksia, pakataan, pestään pyykkiä ja sanotaan jäähyväisiä paikallisille. Ylihuomenna päästään kotiin! Kyllä tuntuu hyvältä päästä maahan, jossa melkein kaikki on toubaabeja ja puhuu ymmärrettävää kieltä, kaupoissa tiedetään hygieniamääräykset ja kaikki pyrkii pelittämään aikataulun mukaisesti. Eikä tarvitse kärsiä hikoilusta koko ajan - eli vähemmän finnejä.

Saanko esittäytyä: Safi Tarawalle.

No jo on muuten aikaa, kun olen päivitelly viimeksi. (Enkä muuten olisi varmaan itse tajunnu, mutta kotiväki alko näyttämään huolestumisen merkkejä.) Elikkä siis, elossa ollaan! Ja kaiken lisäksi vielä terveenä. Tulin juuri pari tuntia sitten takaisin Basse -nimisestä kaupungista, joka sijaitsee toisessa päässä Gambiaa, sen sydämessä oikein. Se oli itse kinuamamme visiitti maaseudulle, sillä pitihän sekin päästä näkemään. Ja oli muuten mahtava reissu!
Lähdettiin perjantaina siinä kymmenen pintaan aamulla matkaan ja kun olimme päässeet paikkaan X kahden eri taksikyydin jälkeen, löysimme ajoneeuvon, joka oli lähdössä Basseen, eikä maksaisi kuin 225 dalasia eli noin 6-7 euroa. Mutta me ollaan aika lailla päästy tähän tinkaamisen makuun, niin piti vängätä Nellin rinkasta tullutta lisähintaa puoleen alkuperäisestä. Toubaabit olivat tyytyväisiä - toistaiseksi.
Istuuduttuamme isoon minibussia muistuttavaan ruosteläjään, odottelimme ehkä tunnin verran (ken tietää mitä). Sitten vihdoin lähdimme, mutta jostain syystä väärään suuntaan. Pian selvisi, että outo reittivalintamme johtui lastaukseen liittyvistä seikoista, jotka piti suorittaa sellaisessa ihmispaljoudessa, että melkein ahdisti. (Siis täällähän ei ole paljoa ihmisiä, mutta kaupunkiseutu on niin ahdas, että tuntuu kuin niitä vilisisi miljoonia.) No, me pyörittiin sen kuolema-auton kanssa siellä ihmisvilinässä ja lopulta päädyttiin... tattaraa: takaisin sinne, mistä lähdettiin! (tsäh!?)
Sitten tyynesti vaan istuttiin taas noin tunti ja odotettiin, että saadaan auto täyteen ihmisiä. Sitten lähdettiin oikeasti. Matka taittui melko mukavasti, vaikka tiet oli niin huonoja että taas tuntu kuin olisi ollut vuoristoradalla. Kun katseltiin ikkunoista ulos, niin pikkuhiljaa huomasi, että alettiin siirtyä maaseudulle. Koko ajan oli kyllä kuuma ja pöly lensi, mutta talot alkoi muuttua ja asutus harventua. Pian vähän väliä alkoi näkyä sellaisia savimaja-keskittymiä missä asui aina luultavasti yksi perhe. Jtkin keskittymät sisälsi kyllä niin monta majaa, että niissä taisi asua jo koko pieni kylä. Toisaalta, maalle ominaisen muslimi-uskonnon mukaan miehellä saa olla neljä vaimoa ja mitä enemmän lapsia sitä parempi, joten yhden vaimon kanssa voi olla jopa kymmenkunta muksua. Kymmenen kertaa neljä tekee jo aika kivan pikku kylän. Körrötteöy keskeytyi vielä kerran, kun auto päätti hajota. Kuitenkin tee-se-itse-miehiä löytyy tästä maasta aika paljon. Vaikka ne taitaa olla enemmän sen tyylisiä, että kun ei ole mahdollista saada ammattitaotoisia korjaajia, niin kokeillaan itse kaikkea ongelmatilanteissa, niin jossain vaiheessa saatetaan osua oikeaan...
Kaiken kaikkiaan meillä meni 13 tuntia alle 400 kilometrin matkaan. Että sellasta..."www.gambiaquicktravel.lol". Ei muuten ole oikea nettiosoite.. kunhan dissaan.
No, itse Basse oli ihana paikka! Moni oli peloitellut että siellä olisi paljon kuumempi kuin Banjulissa, mutta ilmasto oli hyvin siedettävä. Ehkä jopa parempi kuin rannikolla. Me asuttiin tämä lyhyt, vajaan viikon, kestävä vierailuaika DOSWn toimistolla. Se oli väliaikainen toimisto jossa oli kaksi työntekijää ja ne asui siellä itsekin. Mä ja Nelli saatiin yksi kahdesta makuuhuoneesta. Vaikka olimme äärimmäisen kiitollisia siitä huolenpidon määrästä, jota meihin kohdistui, niin oli siellä joitain "haasteitakin". Sänky oli hirveä! Pahemmassa perunapallossa en ole koskaan nukkunut! Kaiken lisäksi koko sängyn rakenne oli vino, joten kierin automaattisesti aina Nellin päälle yöaikaan. Tiettyyn pisteeseen jaksoin jännittää itseni kiinni omalle laidalleni, mutta kun nukkumatti tuli, niin Nelli litistyi. Siinä natinamaressä maatessa oli mukava katsella omaa asentoa, joka muuttui täysin yllättäen: välillä jalat olivat toisiinsa nähden eri korkeuksilla ja välillä päähän alkoi pakkautua verta, mutta onhan se totta että ainakin oli sänky. (vaikka rehellisesti sanoen, lattia olisi saattanut olla mukavampi.) No, miksi te valittajat ette sitten menneet makaamaan sinne lattialle? ..joku saattaisi kysyä. Ja vastaus on yksinkertainen: heinäsirkat. Päätä huumaava viulukonsertto ei hiljentynyt hetkeksikään talossa, jota asutti ainakin kolme eri lajia heinäsirkkoja. Ja ne hyppi päälle koko ajan. Aina sai olla huutamassa kun taas yksi hyppäsi paidan kauluksesta sisään. Täkäläiset sirkat ei nimittäin ole yhtä pieniä kuin vanhat kunnon suomalaiset. Yksikin "hepokatti" joka tuli mulla selkään oli koko oman käteni kokoinen, enkä liioittele yhtään. Sitten kaikkein paras juttu! Vessa! No, siellä oli oikeasti vessanpönttö (vaikkakin siinä ei ollut istuinta, paperia ja sitä peitti joku limakerros) mutta vessa-akrobatiamme ei ollut se mistä tuli Afrikka-fiilis, vaan suihkusta. Penellä, vanhalla metallipurkilla otettiin vettä joko muoviämpäristä tai seinässä olevasta tapista ja sai katsella ikkunasta banaanipuita samalla kuin heitteli pikkuliruja päälleen.
Bassessa oli mukava, että paikalliset ei ottaneet loukkauksena, jos kieltäydyimme hanavedestä, sillä maaseuduilla on yleisempää huono vedenlaatu. (mekin huomasimme yhdessä joen tapaisessa kuolleen rotan raadon, ketarat taivasta kohden, kelluvan iloisesti ohitsemme eilen kun ylitimme siltaa).
Maalaiskulttuuri oli todella mielenkiintoinen! Ja ihmiset niin mukavia! Me osallistuttiin kahteen kyläkokoukseen, joissa oli mukana kylän vanhin ja muita jäseniä. Paikallinen järjestö PPCP tekee yhteisöjen kehittämistyötä ja järjestää tällaisia kyläkokouksia, joissa puhutaan mm. lasten oikeuksista ja teiniraskauksien ongelmista ym. Innostuin kauheasti yleisesti paikallisesta kulttuurista noissa oloissa. Ja paikalliset opettivat vielä innokkaammin. Menimme istumaan iltaa yhteen kotiin, savimajojen keskelle, ja perheenjäsenet alkoivat opettaa minulle paikallista heimokieltä, fulaa. Fula on kuulemma koko Afrikan suurin heimo, joten kieli on samalla puhutuin. Olin kuvitellut että se olisi swahili, mutta eips, fulahan se. Olin kyllä vähän käsi kun kesti tosi kauan tajuta miten yksi sana lausutaan. Sitten siellä oli yksi vanhempi nainen, joka antoi minulle ja Nellille paikallsiet nimet. Sanoimme, että työkaverimme ovat jo antaneet, mutta ne vaan totesivat että ne ei ole kunnon nimet ja nyt saatte uudet. Minun Gambia-nimeni on nyt sitten Safi Tarawalle. Nellin sukunimeä en muista, mutta Isatou on etunimi. Joo, en tiedä tarkoittaako se mitään, mutta luultavasti ei kun kai joku niistä kaikista olisi selittänyt jos niillä nimillä olisi jokin merkitys taustalla.
Mikä oli muuten myös hauska huomata, oli että mun nimistä tuntuu tulevan aika kivasti ihan eri kielistä joitain uni-asossiaatioita. Olenhan tunnettu unenlahjoistani ;)
Kaverini kertoi, että japaniksi nimeni kirjoitettaisiin Miruta, mikä tarkoittaa "tukkia" ja meitsihän nukkuu kuin tukki. haha. Ja nyt, fulan kielellä "olen väsynyt" sanotaan "Mi do tamppi"!!!!! (tätä ei ehkä tajua kovin moni, mutta muutama kaverini Tampereelta on kutsunut mua Tampiksi jo monta vuotta. (kiitos, Vesa, ihanasta lempinimestä, jolla on nyt merkityskin!)
 haahaa, mut on vaan luotu nukkumaan.... eli näihin kuviin ja tunnelmiin: "jam mir!" (hyvää yötä)

voluumia, VOLUUMIA!!!!

Afrikkaa ei ole tarkoitettu herkkäkuuloisille, hyväkuuloisille, normaalikuuloisille tai ylipäätään kenellekään joka ei tarvitse elektroniikkaa korvaansa kuullakseen asioita. Vietimme syntymäpäiviäni viime perjantaina ja ne olivat mahtavat juhlat! Pidimme pirskeet Cape Pointissa, suomalaisen tuttavuutemme ravintolassa nimeltä Rising Sun. Suunnittelimme suomalaisen ruokalistan, johon kuului pizzaa, kolme eri isoa salaattia, jokin jännä peruna kyhäelmä ja KARJALANPIIRAKOITA! (Ei ollu muuten mikään helppo homma kun täkäläiset ei tunne sanaa ruis, tarkoittaen että ruis-juttuja ei vaan ole). Kaikki ravintolan työntekijät oli panostanu mun kemuihin ihan hirveästi ja oli kuulemma ihan innoissaan niistä. Kun mentiin sinne niin ne oli laittanu paikan täyteen ilmapalloja, pieniä värikkäitä lippuja ja vilkkuvaloja. Joku työntekijä oli jopa käyny hakemassa mulle kukkia maljakkoon tosi ison kimpun - niin suloisia!
Kuitenkin tunnelmaa latisti jo aika alussa paikallinen tapa olla välittämättä aikatauluista. Kun olin kutsunut porukan paikalle klo 17, eli viideltä niin lukuunottamatta naapurimme tyttäriä (tai tytärtä ja sen serkkua), porukka lipui paikalle siinä varttia vaille seitsemän ja puoli kahdeksan välissä. ..että sillai...
No, sitten alettiin syömään! Meillä oli iso puffetti-pöytä, josta lapattiin ruokaa ja kun lautanen oli täynnä erilaisia salaatteja, pizzaa sekä karjalanpiirakoita, huomasimme Nellin kanssa toisen paikallisen tavan, joka ärsytti meitä suunnattomasti sillä hetkellä, mutta Nelli keksi loistavan analyysin myöhemmin siitä, mistä moinen saattoi oikeasti johtua. Jotkut vieraat nimittäin otti lautaselleen ihan sikana ruokaa, yhdelläkin oli jotain viisi isoa pizza-palaa ja kaikki jäi syömättä kun eihän ihminen voi jaksaa sellaista mättöä! No, sehän johti siihen että sikana ruokaa myös heitettiin roskiin! Siis haloo ihmiset! Lautaselle ei oteta sellasta vuorta jos ei kerran jaksa syödä siitä edes puolia!
Jännä juttu kuitenkin oli, että se saattoi johtua kokemuksen puutteesta: Nelli oivalsi, että koska täkäläisillä on tapana syödä aina valtavista vadeista, niin että koko perhe syö yhdeltä tai kahdelta lautaselta, voi olla että ne ei koskaan ole ottanut itse ruokaa omalle lautaselleen. Siis ihan oikeasti voi olla, että tämä oli ensimmäinen kerta joidenkin kolmikymppisten ihmisten elämässä, kun he joutuvat itse annostelemaan oman osuutensa ruoasta. Ajatella...

Tanssin huumaa, joka pisti kyllä kaduttamaan aika nopeasti... oikein kerjättiin sydänkohtausta nuorella iällä kun alettiin jamitella niin kovaa siinä kuumuudessa....

Synttärikakku oli iso! (ja piti näemmä saada kuuluttaja vierelle, että ihmiset varmasti tietää missä kohtaa tätä traditionaalista hetkeä mennään...) Oli muuten suloista: ravintolan väki oli harjoitellut "Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain" -laulun ja esitti sen mulle suomeksi ennen kuin pääsin kakkuun käsiksi!

Mutta kunnon bileet lähti käyntiin kun mikit vaihtoi omistajaa ja karaoke alkoi kaikua ympäriinsä. Ja meillä oli aika massiiviset kajarit kytkettynä, joten olen aika varma, että suomalaisturistien suosio alueella laski pakkasen puolelle tuon illan aikana...


Oli kyllä ihanat syntymäpäivät ja lahjojakin tuli siinä määrin, että eipähän tarvitse ostaa itselle mitään kotiin kuljetettavaa muistoksi...
Sitten toinen voluumiin liittyvä asia: olin jo alusta lähtien odottanu innolla Afrikkalaisiin seurakuntiin sukeltamista. Upeita gospel-kuoroja, rytmejä, ylistysmeininkiä ja iloista porukkaa hurraamassa Jumalalle kirkoissa. No, ensin käytiin Nellin kanssa katolisessa paikalliskirkossa ja oli ihan kiva kokemus, mutta vertailua on hyvä tehdä. Menimme siis viime sunnuntaina tien toiselle puolelle kodistamme, jossa kokoontui pabtisti-seurakunta ja johan alkoi muistuttaa enemmän hellari-meininkiä. Itse tykkäsin aika paljon, mutta en kyllä voi mennä joka viikonloppu asian vuoksi, johon olen törmännyt nyt niin monta kertaa, että korvat tinnittää jo pelkästä ajatuksesta: voluumi on ihan sika kovalla! Onhan se mahtavaa, että meno ja ylistys on railakasta ja täynnä intoa, mutta itseltä se vie vähän fiilistä jos korviin oikeasti sattuu (ja paljon). Ja rukoillessa pitää huutaa mikkiin niin peevelisti - luulisi, että Jumala kuulee vähemmälläkin. Mutta paikalliset kristityt on kyllä tosi huolehtivaista ja herttaista sakkia - tykkään valtavasti.

Tapasin tänään harkassa amerikkalaisen vaihto-opiskelijan, Chelsean, joka on IIIHANA!!! Tuntuu, että sai energiaa kauheasti tuuon tytön läsnäolosta - ihan kun olis ladannu akkuja ihan vaan höpöttelemällä sen kanssa niitä näitä. Toistaiseksi tässä on oleellisimmat viime aikojen tapahtumat. Viihdytän teirä vielä tähän loppuun esittelemällä siiamilaiset banaani-kaksoset!

Tadaa! Over and out. Ensi kertaan!

härkää sarvista aiheuttaa hämmennystä...

No, olipa jännä otsikko. Kyllä sille oli tausta-ajatuskin: me tytöt lopetettiin tää mamsellia leikkiminen ja alettiin kulkea kahdestaan missä tykätään. Ollaan nähty tosi mahtavia juttuja. Viime viikon lopulla käytiin Nellin kanssa Abukon luonnonpuistossa ja syötettiin apinoita. Ne oli tooosi söpöjä. Ne oli itse asiassa niin söpöjä, että aloin lässyttää niille täysin tapojeni vastaisesti ja työntekijät nauroi kun valkoinen nainen osoittaa niin paljon kiintymystä kirppuisia apinoita kohtaan.

Siinä on söpö apina. (Katsokaa sen ilmettä: "enkö olekin maaaailman suloisin apina? Jopa niin suloinen, että voisit jälleen kaivaa minulle muutaman pähkinän sieltä muovipussistasi... niin, kyllä minä tiedän, että sinulla on niitä vielä siellä...)
Ja Mirta heltyy... "Awww, no, ota titten kun olet niin töpö." (mutta pussin rapina houkuttelee lähimpänä pyörivät ystävät mukaan kerjäämään...)

Abukossa näimme myös monia muita elikoita kuten hyeenoja, mutta ne oli onneksi häkissä. Oon aina luullu (leijonakuningas-leffan perusteella) että ne olis aika solakoita ja kohtuu pieniä, mutta vielä mitä! Ne oli isoja kun karhut! Meillä kävi niin hyvä tuuri, että paikallinen työntekijä tuli ja sanoi, että voi houkutella ne esiin meille ja sitten se jo sukelsi häkkiin! (Hyeenat oli nukkumassa jossain pusikossa kun ne oli vasta syöny). Me huudettiin sieltä kaukaa aidan turvalliselta puolelta, että "älä kuole, please!"

Otsikon hämmennyssana tulee siitä, että kun alettiin kulkea Nellin kanssa kahdestaan se oli ihana ja ainkin itselleni vapauttava fiilis, mutta aiheutti paineita paikallisille ystävillemme. Täällä on esimerkiksi se britti, josta olen maininnut, ja kun se sai kuulla missä ollaan käyty ja mitä tehty se oli heti ihan, että "kenen kanssa, kuka teidät vei sinne?" ja kun me vastattiin, että kahdesttanhan me siellä käytiin niin hitsi miten huolestunu naama sillä oli. Ja se naama suorastaan huusi: Voi ei, nyt ne alkaa ymmärtää, että ne ei tarvitse mua roikkumaan mukana kaikkialla minne ne menee! (outo tyytyväisyyden tunne täytti mieleni kun sain osoittaa miten hyvin me pärjätään kahdestaankin).

Vaikka on ollu kiva mennä eri kohteisiin ja varsinaiset koulutehtävät on jäänyt vähemmälle (oletettavasti), niin täällä on kuitenkin ollu aika paljon aikaa miettiä omaa kasvuaan ja sitä, että millainen ihminen minä itse oikeasti olen ja olen tainnut tehdä aika hämmentävän havainnon. Olen kuvitellut olevani sellainen seikkailija-luonne, joka tykkää enemän mennä kuin jäädä ja tulevaisuuden suunnitelmiin on aina kuulunut edes jonkinlainen maailmanvalloitus, mutta täällä, kun on ollut eristyksissä omasta kielestään, perheestään, ystävistään, päivittäisistä palveluista ja elämää helpottavista asioista, niin olen löytänyt itsestäni koti-ihmisen. Tajusin, että oikeasti rakastan sitä, että vietän joka joulun kotona perheen kanssa, voin tavata kavereita suunnilleen milloin ikinä itse haluan ja että voin vaan olla kotona tehden pieniä asioita vaikka koko päivän. Kyllä vieläkin mulla on halu matkustella ja nähdä maailmaa sekä tehdä ehkä töitäkin ulkomailla, mutta en ole enää niin varma, olisinko halukas lähtemään esim. kuudeksi vuodeksi paikkaan X tekemään lähetystyötä. Olen toisaalta vähän "pettynyt" itseeni kun en olekaan niin kova Indiana Jones kuin olisin halunnut, mutta toisaalta olen aika tyytyväinen siihen, että kykenen myöntämään tämän (vaikkakin ehkä vähän hammasta purren).

Huomenna on tiedossa tapahtumarikas päivä, sillä mulla on synttärit! Tättärää! Ja ne järjestetään aikaisemmin mainitsemassani suomalaisravintolassa. Meillä on tulossa paljon kaikkea kivaa, sillä ne yrittää kyhätä suomalaisia ruokia, kuten karjalanpiirakoita, mutta saa nähdä mitä sieltä tulee, kun täällä ei ole mitään ruispohjaisia tuotteita saatavilla. Meille on myös tulossa DJ jolla on karaokelaitteisto ja ollaan Nellin kanssa ladattu Youtubesta karaokebiisejä, joita tullaan vetämään siellä. Toivotaan että paikalliset innostuu tuleen mukaan siihen meininkiin, kun kyllä se vaan niin on, että synttäreillä lauletaan karaokea! Kun Gambian yössä alkaa kajahdella "Aikuinen nainen" ja "Älä jätä minua", niin paikalliset miettii mikä hirviö tuolla pimeässä ulisee. Harvinainen elämänmuoto nimeltään suomalainen juntti suorittaa vuosittaisrituaaliaan. Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Lisää päivityksiä kun synttärit on ohi.

Vähän aktiivisuutta niin kyllä ehtii!

Taas on kulunut aika kauan viime päivityksestä, eli jälleen tulee paljon tekstiä kerralla. (huokaukset kantautuvat Suomesta Gambiaan asti...)
No, tämä oli ainakin aktiivinen viikko! Meillä on ollu tänään vähän kireät tunnelmat sillä ensimmäistä kertaa "the smiling coast" on ollut melko aggressiivinen länsimaalaisia kohtaan. Kolme tyyppiä on tänään suuttunut meille ja niistä kaksi nosti vielä kunnon metelin kiroillen monin eri sanoin - ja vaan siksi, että me ei haluttu maksaa turhasta! No, onneksi muuten on ollu tosi hyvä viikko.

Sain satikutia veljeltäni siitä, että musta on tullut aggressiivinen täällä Afrikassa. Ja olen varmaan purkanut sen verran paljon ärsytysjuttuja tänne, että saattaa oikeasti vaikuttaa siltä, että pinnani olisi kyhentynyt entisestään. Mutta korjataan asia kuluneen viikon tiedoilla: meillä oli nimittäin mahtava viikko! Oltiin adoptioasioista huolehtivalla osastolla tämä viikko Pierren kanssa js oli kivaa. Opittiin ihan älyttömästi tämän maan jutuista. Ja annamme ison käden Pierrelle, joka on ollut ensimmäinen paikallinen, joka oikeesti kuuntelee, keskustelee ja ajattelee kehitykselle tärkeitä asioita. Voitaisiin olla vielä vaikka toinen viikko, mutta koska noudatamme sovittua aikataulua niin suuntaamme huomenna (maanantaina) ortopediselle osastolle, jossa tehdään irtoraajoja ja liikkumista helpottavia asioita kuten pyörätuoleja ym.
Keskiviikkona emme menneet töihin sillä saimme kutsun nimenantoseremoniaan. Pojilla kesti taas kauan laittautua joten olimme puolisentuntia myöhässä ja missasimme itse nimenannon, mutta tutustuimme perheeseen, ruokailimme, juttelimme, hoidimme pientä vaavia ja opimme afrikkalaista perheen arkea. Lähdimme myös hieman aikaisemmin pois, sillä edellisiltaiset työkaverin synttärijuhlat oli vähän vieneet mehuja multa ja Nelliltä.

Siinä makaa pieni (ja ryppyinen) vaavi, jolla on ikää viisi päivää.
Torstaina päästiin osallistumaan "ison luokan" palaveriin, jossa oli läsnä Gambian isoja kihoja puhumassa toiminnasta, mitä tehdään liittyen perheväkivallan uhreihin ja heidän toimintaansa. Itse palaveri oli aika sekava, mutta opetti tosi hyvin, miten täkäläiset hoitaa homman kotiin - hitaasti ja vähän ehkä asian vierestä. Itse kokouksella taisi olla kolme pj:tä, enkä kyllä ole varma oliko joku niistä virallinen? Esityslistaa ei ollut ja siellä keskityttiin välillä vähän epäolennaisiin asioihin, ainakin meidän tyttöjen mielestä. Mutta huone oli ihanan viileä ja me saatiin ilmaiset lounaat! Nam!
Perjantai oli vain puolikas päivä, niin kuin se on täällä aina. Me lähdettiin hyvissä ajoin ja ostettiin Nellin kanssa isot, täytetyt leivät, jotka tehtiin sen nimiseen leipään kuin "tapalapa". Oli tosi hyvää. Nelli otti keitetty-muna sisällön ja mä paistetun, majoneesia, ketsuppia ja joitain muita mausteita. Mä painoin mieleen meidän myyjän nimen (Harisatu) ja me tehdään siitä meidän välipalaleidi. Viikon päästä voidaan vaan marssia tiskille ja tilata "se tavallinen". ;)
No, eväidenoston jälkeen lähdimme Banjulin ulkopuoliseen maailmaan ja otimme lautan Basseen. Kesti sellainen puolisen tuntia mennä Gambian pääjoen yli toiselle puolelle. Suraj äkkäsi että lautan kapteeni onkin meidän naapuri (tai melkein ainakin) joka teettelee meidän talon edessä joka päivä. Päästiin matkaamaan komeasti yleisöltä kielletyssä kapteenin kopissa (no, ei se koppi kovin komea ollut, mutta Suraj jopa ohjasi lauttaa hetken). Barrassa käytiin sellaisessa vanhassa linnoituksessa, jossa meille annettiin kierros jonka aikana tutustuttiin maan historiaan englannin vallan aikana. Oli aika hienoa.tutustua tuohon vanhaan linnotukseen. Nähtiin jopa ladattu kanuuna joka ei koskaan ole lauennut. Siellä se vain odottaa viatonta kameramietä asettumaan eteensä ja... Itse asiassa koko linnoitus kuuluu UNESCON maailman perintökohteisiin.

Ai niin! Siellä oli myös sellainen torni (en kyllä muista mihin tarkoitukseen) mutta olen ensimmäinen "turisti" ikinä, joka on kiivennyt ylös asti. Yllä oleva kuva on tornista ja siinä näkyy osa linnoituksesta. Siellä oli myös sellainen huone, minne monet on kaivertaneet terveisiä seiniin vuosien varrella. Pitihän sitä itsekin kirjoittaa ja kun mielikuvitus petti niin käytin ne tavalliset: oma nimi ja päivämäärä sekä "Finland rules".

Lauantai oli kiva päivä kaikille muille paitsi korvillemme. Me tytöt seikkailtiin silloin kahdestaan. Oltiin koulujen välisessä draamakilpailussa, jossa eri koulut kisaa keskenään ja draamojen aiheet on opettavia pätkiä aiheesta HIV ja AIDS. Saatiin hienot T-paidatkin joten kaikki luuli, että kuuluttiin järjestäjä porukkaan. Meidän kaveri Abie oli juontajana/järjestäjänä tapahtumassa. Matka kesti aika kauan tosin. Ensin vartti kävelyä ja sitten taksi, jolla kesti 45 minuuttia päästä Brikamaan. Korvia huumaava musiikki kertoi minnepäin pitäisi kulkea ja seuraamalla sitä, löysimmekin Abien. Meidät laitettiin juhlallisesti istumaan "varatuille paikoille" ja ollaan vieläkin aika varmoja, että ne ei olis ollu meitä varten. Mutta esitykset oli hienoja ja oli mukava käydä siellä. Ainoa huono puoli oli tosiaan se, että paikallisilla ei ole oikein kunnon väälineitä eikä taitoa käyttää niitä: musiikki ja mikki oli niin kovalla, että meille molemmille tuli päänsärky volyymin tasosta. Se oli ihan liian kovalla, eikä kukaan muu ajatellut iin kuin me kaksi, joten asialle ei tehty mitään. Mikki särki ihan sikana, joten puheesta ei meinannu saada selvää. Kuulolle tosi tuskallinen kokemus, mutta ollaan silti iloisia, että mentiin.

Sitten vielä viikon kohokohta eli tämä päivä (sunnuntai). Kävimme tänään Paikan suositulla nähtävyysalueella, krokotiilialtaalla! Olen pahoillani, sillä tiedän, että isä ei innostu siitä, mitä aion kertoa, mutta pääsimme silittämään krokotiileja! Meillä oli opas, joka ensin kierrätti meitä museossa, kertoen paikallisesta kulttuurista ja vanhoista uskomuksista ja sitten suuntasimme altaalle jossa asuu tällä hetkellä yli sata krokotiilia. Oppaamme houkutteli niistä muutaman ulos altaasta parin kalan avulla ja selosti, että naaraat (kookkaammat ja tummat) ovat niitä, joihin ei tule koskea eikä kannata edes mennä kovin lähelle. Urokset oli vaaleampia ja vähän pienempiä ja kun rauhallisesti asetui viereen ja asetti käden "pyrstölle" niin oli kyllä jännä fiilis. Vaikka opas oli luottavaisin mielin, niin me kyllä Nellin kanssa pakitettiin suosiolla jos kolu niistä lähti tallustaan kohti. Ja hitsi ne on nopeita! Pari teki pieniä syöksyjä kohti kaloja tai toisiaan ja en ole varma ehtisikö sitä juosta alta pois. Ostettiin tuliaisiksi kaulakorut joissa roikkuu krokotiilin hammas.

Lepyttääkseni järkyttynyttä isääni kotosuomessa, laitan alle kuvan hänen omasta suosikkilinnustaan, joita satuttiin näkemään tuossa samassa puistossa. Nimittäin kuningaskalastajia lenteli siellä täällä ja Nellin kameralla sai tallennettua aika hyviä otoksia. ;)

Kun olimme saaneet kuvia, kokemuksia ja kunnon adrenaliinipiikin, niin lähdimme tallustamaan kohti Cape point -turistialuetta. Siellä on aika paljon hotelleja ja ravintoloita ja pistaysyimmekin yhteen, jossa liehui ulkopuolella Suomen lippu. Lun istuimme alas, niin siihen tallusti länsimaalainen joka totesi reilulla suomen kielellä, että hemmetti, tehän taidatte olla samasta maasta kuin hän. Tyypin nimi oli Jouni Savolainen ja mitä enemmän juteltiin, sitä paremmin tultiin juttuun. Jouni on tehny Suomessa lastensuojelutyötä monta vuotta ja nyt omistaa puolet ravintolasta, jossa istuttiin. Sen ravintolan yksi valttikortti on, että ne tarjoaa mahdollisimman monelle nuorelle harjoittelupaikan, koska Gambiassa sellaisen saaminen on kiven takana. En yhtään tiedä kuinka kauan istuttiin, mutta luvattiin tulla uudestaan. Puhuttiin jopa, että voisin järjestää synttärijuhlani siellä Jounin ravintolassa. Oltiin ihan täpinöissä Nellin kanssa tosi pitkään! Oli ihana puhua uudelle kasvolle omaa äidinkieltään ja tulla ymmärretyksi. Jouni oli muutenkin hyvä tyyppi.
Nyt on jäljellä enää iltapuuhat ja sitten nukkumaan ja odottamaan huomista työpäivää irtoraajojen parissa.

Lorvailua, sairastelua ja sukellus väkijojukkoon

Viime päivityksestä onkin taas vähän aikaa. Tähän mennessä on ehtinyt sekä tapahtua, että vaan olla rennompia päiviä välissä. Nyt ei ole satanut yli viikkoon - pisaraakaan. Ja se tekee tästä paikasta entistä kuumemman. Yleensä sellainen pitkä kunnon sade viilentää ilman joksikin aikaa ja silloin on melkein mukavaa, mutta nyt tätä yhtäjaksoista paahdetta on jatkunut käsittämättömän kauan. Toisaalta, meillä on ollut ihan sikahyvin sähköjä! Tänään ei ole ollut kuin yksi katkos ja sekään ei kestäny edes puolta tuntia. Eli elinolot vaan paranee ;) Kuitenkin, koska sadekautta eletään ja se on tärkeä osa tätä ympäröivää ekologista tasapainoa, niin laitan siitä alle yhden kuvan, kun niitä nyt tuli otettua. (mun kameralla ei ihan saa niin hyviä kuvia, että kaikki ois selkeää, mutta tossa vaiheessa maassa oli vettä joku 10-15 cm.)

 

Viime viikonloppu meni oikein kivasti. Löhöiltiin kotona pääsääntöisesti kun nyt oli sähköt ja toimiva tuuletin. Käytiin tosin moikkaamassa yhtä paikallista tuttavuutta, jonka nimi on Elkeli. Siinä on sellainen hauska puoli, että se yrittää puhua brittiaksentilla (mutta ei tee kauheen vakuuttavaa työtä sen kanssa). Mutta hauska sitä on kuunnella. Muuten se onkin aika ärsyttävä. Puhuu itseasiassa niin paljon, ettei muut saa suunvuoroa.
Silloin kun oltiin kotona, meillä oli aika leppoisaa. Pojat alkoi kokkaamaan ja niiltä jäi ylimääräisiä kasviksen osia, joten päätimme syöttää ne Miss Kikille. Naapurimme kertoivat, että sen meidän vuohen nimi on oikeasti Miss Kiki. (Vaikka kyllä me vielä välillä kutsutaan sitä Pipanaksi Nellin kaa). Se on vaan NIIIIIN söpö! Vaikka viime aikoina se on ollu aika agressiivinen: se on alkanut ottaa vauhtia ja tehdä kunnon pääpukkailuja Surajn ja Nellin jalkoihin. Eikös olekin IIIIhana! :

Tämän rennon viikonlopun lisäksi meillä on ollut kalenterissa harkkaa. Viime viikko oli aika mielenkiintoinen kahdesta syystä: Oltiin lastensuojeluyksikön alaisuudessa saamassa oppia ja siellä sai tosi hyvän kuvan siitä, millainen palvelujärjestelmä Gambiassa pelittää - no, se ihan oikeasti ei pelitä! Toinen syy mielenkiinnolle oli se, että Nelli oli sairas koko viikon. Sillä oli vaan flunssa ja taisin jopa mainita siitä jossain välissä, mutta se kesti! Keskiviikkona Nelli yritti tulla töihin, mutta tauti otti siitä vähän potkua ja sitten se tyttö olikin vuoteenpohjalla lauantaihin asti. Ei siinä muuten paljoa olisi ollut haittaavia tekijöitä, mutta kun mä jouduin painamaan yksin siellä harkkapaikassa ja aina kun odotin taksia, YKSIN, niin joku ällö äijä tuli ja "halusi olla mun hyvä ystäväni". Olin jossain välissä niin kypsä, että kuljin kaduilla kädet nyrkissä ja manailin "...seuraava saa potkun sinne minne päivä ei paista.. seuraava saa elämänsä pahoinpitelyn.." Kävin jo rajallani kun yksi äijä ohitti minut viime perjantaina ruuhkassa ja heitti jotain "sweet leidi" -juttua ja yritti lääppiä! Jos ihmismassa ei olisi työntäny mua niin nopeasti kauemmas olisin varmaan räjähtäny! Suunnittelin jopa sellaisen kunnon kohtauksen, jossa alan raivota ja luetella millaiset koskemattomuuteen liittyvät oikeudet omistan ja etten välitä millainen kultturiperimä sillä äijällä on - sen on paras pyytää anteeksi sillä sekunnilla! Ja jos se ikinä enää yrittää samaa ja saan selville niin hakkaan sen niin pahasti, että sen lapsenpapsetkin syntyy mustelmilla! Löysin muuten paikallisen postitoimiston tuolla samaisella kävelyllä.

Harkkapaikallakin mulla tuli ongelmia kun yksi työntekijä lähti tauolla esittelemään mulle paikallista aluetta ja sen rakennuksia ja kun istuttiin puhumassa Gambian tilanteesta ja koulutuksesta niin kappas! Ihan puskan takaa tulikin rakkaudentunnustus! Voi peruna! Siinä mä yritin kiristää leukaperiä ymmärtävään hymyyn ja mietin miten hoitaisin tilanteen ihmisen kanssa, jonka näen melkein joka päivä seuraavan kymmenen viikon ajan. Pitenevän hiljaisuuden aikana vain yksi sana tuli mieleeni: "Awkward!..."
Mä oon niin kypsä kaikkiin miehiin täällä! Hitsi, siitä me ollaan Nellin kanssa vaahdottu, miten on tosi rasittavaa olla koko ajan varpaillaan kun melkein kaikilla miehillä, jotka tapaa on jokin taka-ajatus, että tämä keskustelu johtaa alttarille! Ja nyt siitä on seurannut se, että mä oon vaan ihan sika törkeästi käyttäytyvä kaikkien "uusien juttukavereiden" kanssa. Vaikka on täällä kyllä joitain miespuolisia tyyppejä, jotka on oikeesti tosi mukavia, eikä yritä mitään ylimääräistä. Tästä voisin antaa tosi mielenkiintoisen esimerkin, nimittäin viime viikolla, torstaina, kävin Surajn kanssa kävelemässä ja törmättiin paikallisella rannalla vapaaehtoistyötä tekevään porukkaan, jonka päämaja oli siinä vanhojen renkaiden ympäröimänä hiekalla. Niillä oli menossa jokin Palmu-projekti, jossa ne kasvattaa palmuja siinä rannalla - se kestää jonkin viisi vuotta tai jotain. Osa on tullu maaseudulta ja ne yrittää myydä turistiaikana kookospähkinöitä, että ne sais kerättyä rahaa riisiin itselleen ja lähetettäväksi koteihinsa. Ne jopa tunsi viime vuoden Diakin tytöt jotka teki vastaavan harjoittelun täällä. Nämä tyypit oli oikeesti tosi reiluja ja mukavia jätkiä. Ja Surajn kanssa analysoitiin sitä, miten niillä ei leo paljoa mitään ja ne on silti onnellisia. Alla on kuva tämän porukan keittiöstä.

Tää maa on oikeasti avannut ymmärtämään sitä, mitä tarkoittaa "kehitysmaa". Olen tahallani yrittänyt pysytellä kaukana turistipaikoista ja kalliista ravintoloista ym. ja katsellut millaista elämä ihan oikeasti täällä on. Se ei ole ruusuista. Sosiaaliasioiden hoitoyksikkö, jossa suoritamme harjoitteluamme on myös avannut enemmän ymmärrystä tämän maan ongelmista ja haasteista. Ja oikeastaan vielä enemmän ne asiat, joita ei sanota ääneen hyppää silmille tuolla harkassa. Ei ole kunnon asiakirjoja mistään, ei ole järjestelmiä eikä järjestystä. Eikä sitä suurinta vaikuttajaa: rahaa. Suomen järjestelmä kyllä loistaa tähän paikalliseen verrattuna. Meillä on hyvä rahan kierto, sillä meidän ei tarvitse maksaa enää erikseen peruspalveluista ja oikeuksista kuten koulusta tai sairaalahoidosta. Mutta täällä raha loppuu kesken ja sairaalatkin on niin huonoja, että mä en kyllä edes halua tulla hoidetuksi niissä. Tämä maa vaatii ihan tajuttomasti tukea ja aktiivista asennetta - halua kehittyä. Yksi työntekijä, jonka kanssa työskennellään tämä viikko, Pierre, on hiffannut miten homman kuuluisi pelata. Tilastointi! Kaiken tilastointi on yksi kehityksen avain ja me kannustetaan Nellin kanssa Pierreä siinä sen tilastointiurakassa, jonka se esitteli meille tänään. Mutta tästä asiasta mulla riittäisi niin paljon tekstiä, että taidan jättää jotain harkkaraporttiinkin. Tässä vielä iloinen kuva musta, Harista, Surajsta ja uusista kaveresitamme palmu-projektissa. "Mikä ei tapa, se vahvistaa."

Totuus on tarua ihmeellisempää ...tai karumpaa

Tänään oli vaihteleva päivä. Seikkailin vähän Banjulissa ja sain hankittua työtoverini opastuksella itselleni ja Nellille opiskelijaleiman, joka oikeuttaa olemiseen Gambiassa joulukuun loppuun asti. Meillä oli siis vähän haasteita kun tälle tultuamme, meille infottiin ystävällisesti, että joudumme 28 päivän välein hakemaan lentokentältä uuden leiman ja jokainen uusi leima maksaa 500 dalasia. Ei se oikeasti ole kuin joku 14 euroa, mutta paikallisilla mittapuilla se on ihan sikana. Siksi puhuin vain itsestäni, kun Nelli on tullut kipeäksi pari päivää sitten. Ensin epäiltiin jotain paikallista pöpöä tai vaikka sitä malariaa, mutta ei Nellillä ole oikein ollut riittävästi kuumetta sellaiseen. Eli tulimme lopputulokseen, että sillä on krooninen syysflunssa. Nyt se on alkanut voimaan jo paremmin ja aamulla katsotaan tulisiko se harkkaan. Olen siis joutunut kulkemaan yksikseni pari päivää, mutta ei se oikeastaan haittaa. Siitä on ollut itse asiassa hieman hyötyä, sillä paikalliset ei pidä vaaleaihoista naista niin helposti tyhmänä turistina jos hän kulkee yksikseen. Olen saanut olla aika rauhassa.

Ehkä olisi aika kertoa jotain todellisesta Gambiasta. Olen ajatellut jo tosi pitkään, että en halua leikkiä mitään turistia täälläoloaikanani. No, eihän turistinähtävyyksistä ja hoteliien ravintoloista tarvitse kokonaan kieltäytyä, mutta halusin nähdä sen todellisen Gambian tullessani tänne ja nyt olen alkanut todella nähdä sitä. Ja se on karu. Kun lämpötila nousee 35 asteeseen niin maassa pitkään muhineet ulosteet antavat jokaisen tietää olemassaolostaan. Välillä haisee niin kova sonta, että mii ei auta kuin pidättää hengitystä. Muuten alkaa yökkiä.

Kyselin ihmisiltä eilen koko päivän, saanko ottaa kuvan tästä ja tästä. Ja aika moni antoi ottaa kuvia, vaikka täkäläisen uskomuksen mukaan "kamera voi varastaa sielun". Maassa on valtavasti roskaa kaikkialla. Olin miettinyt muutamaan otteeseen, minne se kaikki määrä roskaa voi mennä ja se selvisi eilen: se poltetaan. Ihmiset haravoivat tienvarsilta roskaa ja polttavat ne. Kaikki metallikannuista paperikääreisiin palaa sinisellä savuverholla.

Halusin julkaista lisää kuvia, mutta täkäläinen netti on niin hidas, että yhden lataamiseen menee elinikä. Eli pahoittelen, mutta joudutte käyttämään enemmän mielikuvitusta kuin olin alunperin tarkoittanut. Katukuvasta en kerro tällä kertaa paljoa. Varmasti monessa muussakin maassa on karun näköistä ja ahtaassa väentungoksessa ihmettelee, miten on mahdollista olla sairastumatta syötyään koko päivän auringon paisteessa maanneita meloninpalasia ja ihmisten jalkapohjilla mukavasti pehmennettyjä pähkinöitä. Puhumattakaan kivileivistä tai hiilimaissista. (leivissä siis on höyheniä ja kiviä sisällä, joskus muitakin yllätyksiä ja maissit on ihan mustia, kun ne paistetaan tökkäämällä suoraan sinne hiilikasaan.) Mutta kyllä on ollut silmiä avaava kokemus tähän mennessä.

Tällä hetkellä väsyttää ihan sikana, joten en taida kertoilla tämän enempää, mutta sen verran vielä sanon, että taidan saavuttaa oman kulttuurishokkini näinä päivinä. Tapasin tänään sveitsiläisen vaihto-opiskelijan, joka jaksoi mukavasti kuunnella minua ja kertoi, että täytyy osata vetää lonkkaa ja käyttää aikaa mukavasti jos näyttää siltä, että kulttuurishokki on iskemässä. Täkäläiset kuulemma ymmärtää jos haluaa pitää vähän omaa lomaa. Kulttuurishokkini alkoi antaa ensioireita kun minut laitettiin tekemään asiakaspalvelutyötä ilman kunnon tietoa asiakkaan tilanteesta, mahdollisuuksista ja miten hemmetissä voi keskustella jatkotoimenpiteistä kun ei tunne koko kulttuuria kunnolla, saatika sosiaalityön eri mahdollisuuksia!? Vaikka tänään tapahtui paljon hyviä juttuja, tuntuu kuitenkin siltä, että päällimmäinen tunne on arsytys. Hiton idiootit, jotka ei tajua mikä on opiskelijan ja työntekijän ero vaikka sen tavaisi niiden otsaan....