Saanko esittäytyä: Safi Tarawalle.

No jo on muuten aikaa, kun olen päivitelly viimeksi. (Enkä muuten olisi varmaan itse tajunnu, mutta kotiväki alko näyttämään huolestumisen merkkejä.) Elikkä siis, elossa ollaan! Ja kaiken lisäksi vielä terveenä. Tulin juuri pari tuntia sitten takaisin Basse -nimisestä kaupungista, joka sijaitsee toisessa päässä Gambiaa, sen sydämessä oikein. Se oli itse kinuamamme visiitti maaseudulle, sillä pitihän sekin päästä näkemään. Ja oli muuten mahtava reissu!
Lähdettiin perjantaina siinä kymmenen pintaan aamulla matkaan ja kun olimme päässeet paikkaan X kahden eri taksikyydin jälkeen, löysimme ajoneeuvon, joka oli lähdössä Basseen, eikä maksaisi kuin 225 dalasia eli noin 6-7 euroa. Mutta me ollaan aika lailla päästy tähän tinkaamisen makuun, niin piti vängätä Nellin rinkasta tullutta lisähintaa puoleen alkuperäisestä. Toubaabit olivat tyytyväisiä - toistaiseksi.
Istuuduttuamme isoon minibussia muistuttavaan ruosteläjään, odottelimme ehkä tunnin verran (ken tietää mitä). Sitten vihdoin lähdimme, mutta jostain syystä väärään suuntaan. Pian selvisi, että outo reittivalintamme johtui lastaukseen liittyvistä seikoista, jotka piti suorittaa sellaisessa ihmispaljoudessa, että melkein ahdisti. (Siis täällähän ei ole paljoa ihmisiä, mutta kaupunkiseutu on niin ahdas, että tuntuu kuin niitä vilisisi miljoonia.) No, me pyörittiin sen kuolema-auton kanssa siellä ihmisvilinässä ja lopulta päädyttiin... tattaraa: takaisin sinne, mistä lähdettiin! (tsäh!?)
Sitten tyynesti vaan istuttiin taas noin tunti ja odotettiin, että saadaan auto täyteen ihmisiä. Sitten lähdettiin oikeasti. Matka taittui melko mukavasti, vaikka tiet oli niin huonoja että taas tuntu kuin olisi ollut vuoristoradalla. Kun katseltiin ikkunoista ulos, niin pikkuhiljaa huomasi, että alettiin siirtyä maaseudulle. Koko ajan oli kyllä kuuma ja pöly lensi, mutta talot alkoi muuttua ja asutus harventua. Pian vähän väliä alkoi näkyä sellaisia savimaja-keskittymiä missä asui aina luultavasti yksi perhe. Jtkin keskittymät sisälsi kyllä niin monta majaa, että niissä taisi asua jo koko pieni kylä. Toisaalta, maalle ominaisen muslimi-uskonnon mukaan miehellä saa olla neljä vaimoa ja mitä enemmän lapsia sitä parempi, joten yhden vaimon kanssa voi olla jopa kymmenkunta muksua. Kymmenen kertaa neljä tekee jo aika kivan pikku kylän. Körrötteöy keskeytyi vielä kerran, kun auto päätti hajota. Kuitenkin tee-se-itse-miehiä löytyy tästä maasta aika paljon. Vaikka ne taitaa olla enemmän sen tyylisiä, että kun ei ole mahdollista saada ammattitaotoisia korjaajia, niin kokeillaan itse kaikkea ongelmatilanteissa, niin jossain vaiheessa saatetaan osua oikeaan...
Kaiken kaikkiaan meillä meni 13 tuntia alle 400 kilometrin matkaan. Että sellasta..."www.gambiaquicktravel.lol". Ei muuten ole oikea nettiosoite.. kunhan dissaan.
No, itse Basse oli ihana paikka! Moni oli peloitellut että siellä olisi paljon kuumempi kuin Banjulissa, mutta ilmasto oli hyvin siedettävä. Ehkä jopa parempi kuin rannikolla. Me asuttiin tämä lyhyt, vajaan viikon, kestävä vierailuaika DOSWn toimistolla. Se oli väliaikainen toimisto jossa oli kaksi työntekijää ja ne asui siellä itsekin. Mä ja Nelli saatiin yksi kahdesta makuuhuoneesta. Vaikka olimme äärimmäisen kiitollisia siitä huolenpidon määrästä, jota meihin kohdistui, niin oli siellä joitain "haasteitakin". Sänky oli hirveä! Pahemmassa perunapallossa en ole koskaan nukkunut! Kaiken lisäksi koko sängyn rakenne oli vino, joten kierin automaattisesti aina Nellin päälle yöaikaan. Tiettyyn pisteeseen jaksoin jännittää itseni kiinni omalle laidalleni, mutta kun nukkumatti tuli, niin Nelli litistyi. Siinä natinamaressä maatessa oli mukava katsella omaa asentoa, joka muuttui täysin yllättäen: välillä jalat olivat toisiinsa nähden eri korkeuksilla ja välillä päähän alkoi pakkautua verta, mutta onhan se totta että ainakin oli sänky. (vaikka rehellisesti sanoen, lattia olisi saattanut olla mukavampi.) No, miksi te valittajat ette sitten menneet makaamaan sinne lattialle? ..joku saattaisi kysyä. Ja vastaus on yksinkertainen: heinäsirkat. Päätä huumaava viulukonsertto ei hiljentynyt hetkeksikään talossa, jota asutti ainakin kolme eri lajia heinäsirkkoja. Ja ne hyppi päälle koko ajan. Aina sai olla huutamassa kun taas yksi hyppäsi paidan kauluksesta sisään. Täkäläiset sirkat ei nimittäin ole yhtä pieniä kuin vanhat kunnon suomalaiset. Yksikin "hepokatti" joka tuli mulla selkään oli koko oman käteni kokoinen, enkä liioittele yhtään. Sitten kaikkein paras juttu! Vessa! No, siellä oli oikeasti vessanpönttö (vaikkakin siinä ei ollut istuinta, paperia ja sitä peitti joku limakerros) mutta vessa-akrobatiamme ei ollut se mistä tuli Afrikka-fiilis, vaan suihkusta. Penellä, vanhalla metallipurkilla otettiin vettä joko muoviämpäristä tai seinässä olevasta tapista ja sai katsella ikkunasta banaanipuita samalla kuin heitteli pikkuliruja päälleen.
Bassessa oli mukava, että paikalliset ei ottaneet loukkauksena, jos kieltäydyimme hanavedestä, sillä maaseuduilla on yleisempää huono vedenlaatu. (mekin huomasimme yhdessä joen tapaisessa kuolleen rotan raadon, ketarat taivasta kohden, kelluvan iloisesti ohitsemme eilen kun ylitimme siltaa).
Maalaiskulttuuri oli todella mielenkiintoinen! Ja ihmiset niin mukavia! Me osallistuttiin kahteen kyläkokoukseen, joissa oli mukana kylän vanhin ja muita jäseniä. Paikallinen järjestö PPCP tekee yhteisöjen kehittämistyötä ja järjestää tällaisia kyläkokouksia, joissa puhutaan mm. lasten oikeuksista ja teiniraskauksien ongelmista ym. Innostuin kauheasti yleisesti paikallisesta kulttuurista noissa oloissa. Ja paikalliset opettivat vielä innokkaammin. Menimme istumaan iltaa yhteen kotiin, savimajojen keskelle, ja perheenjäsenet alkoivat opettaa minulle paikallista heimokieltä, fulaa. Fula on kuulemma koko Afrikan suurin heimo, joten kieli on samalla puhutuin. Olin kuvitellut että se olisi swahili, mutta eips, fulahan se. Olin kyllä vähän käsi kun kesti tosi kauan tajuta miten yksi sana lausutaan. Sitten siellä oli yksi vanhempi nainen, joka antoi minulle ja Nellille paikallsiet nimet. Sanoimme, että työkaverimme ovat jo antaneet, mutta ne vaan totesivat että ne ei ole kunnon nimet ja nyt saatte uudet. Minun Gambia-nimeni on nyt sitten Safi Tarawalle. Nellin sukunimeä en muista, mutta Isatou on etunimi. Joo, en tiedä tarkoittaako se mitään, mutta luultavasti ei kun kai joku niistä kaikista olisi selittänyt jos niillä nimillä olisi jokin merkitys taustalla.
Mikä oli muuten myös hauska huomata, oli että mun nimistä tuntuu tulevan aika kivasti ihan eri kielistä joitain uni-asossiaatioita. Olenhan tunnettu unenlahjoistani ;)
Kaverini kertoi, että japaniksi nimeni kirjoitettaisiin Miruta, mikä tarkoittaa "tukkia" ja meitsihän nukkuu kuin tukki. haha. Ja nyt, fulan kielellä "olen väsynyt" sanotaan "Mi do tamppi"!!!!! (tätä ei ehkä tajua kovin moni, mutta muutama kaverini Tampereelta on kutsunut mua Tampiksi jo monta vuotta. (kiitos, Vesa, ihanasta lempinimestä, jolla on nyt merkityskin!)
 haahaa, mut on vaan luotu nukkumaan.... eli näihin kuviin ja tunnelmiin: "jam mir!" (hyvää yötä)

voluumia, VOLUUMIA!!!!

Afrikkaa ei ole tarkoitettu herkkäkuuloisille, hyväkuuloisille, normaalikuuloisille tai ylipäätään kenellekään joka ei tarvitse elektroniikkaa korvaansa kuullakseen asioita. Vietimme syntymäpäiviäni viime perjantaina ja ne olivat mahtavat juhlat! Pidimme pirskeet Cape Pointissa, suomalaisen tuttavuutemme ravintolassa nimeltä Rising Sun. Suunnittelimme suomalaisen ruokalistan, johon kuului pizzaa, kolme eri isoa salaattia, jokin jännä peruna kyhäelmä ja KARJALANPIIRAKOITA! (Ei ollu muuten mikään helppo homma kun täkäläiset ei tunne sanaa ruis, tarkoittaen että ruis-juttuja ei vaan ole). Kaikki ravintolan työntekijät oli panostanu mun kemuihin ihan hirveästi ja oli kuulemma ihan innoissaan niistä. Kun mentiin sinne niin ne oli laittanu paikan täyteen ilmapalloja, pieniä värikkäitä lippuja ja vilkkuvaloja. Joku työntekijä oli jopa käyny hakemassa mulle kukkia maljakkoon tosi ison kimpun - niin suloisia!
Kuitenkin tunnelmaa latisti jo aika alussa paikallinen tapa olla välittämättä aikatauluista. Kun olin kutsunut porukan paikalle klo 17, eli viideltä niin lukuunottamatta naapurimme tyttäriä (tai tytärtä ja sen serkkua), porukka lipui paikalle siinä varttia vaille seitsemän ja puoli kahdeksan välissä. ..että sillai...
No, sitten alettiin syömään! Meillä oli iso puffetti-pöytä, josta lapattiin ruokaa ja kun lautanen oli täynnä erilaisia salaatteja, pizzaa sekä karjalanpiirakoita, huomasimme Nellin kanssa toisen paikallisen tavan, joka ärsytti meitä suunnattomasti sillä hetkellä, mutta Nelli keksi loistavan analyysin myöhemmin siitä, mistä moinen saattoi oikeasti johtua. Jotkut vieraat nimittäin otti lautaselleen ihan sikana ruokaa, yhdelläkin oli jotain viisi isoa pizza-palaa ja kaikki jäi syömättä kun eihän ihminen voi jaksaa sellaista mättöä! No, sehän johti siihen että sikana ruokaa myös heitettiin roskiin! Siis haloo ihmiset! Lautaselle ei oteta sellasta vuorta jos ei kerran jaksa syödä siitä edes puolia!
Jännä juttu kuitenkin oli, että se saattoi johtua kokemuksen puutteesta: Nelli oivalsi, että koska täkäläisillä on tapana syödä aina valtavista vadeista, niin että koko perhe syö yhdeltä tai kahdelta lautaselta, voi olla että ne ei koskaan ole ottanut itse ruokaa omalle lautaselleen. Siis ihan oikeasti voi olla, että tämä oli ensimmäinen kerta joidenkin kolmikymppisten ihmisten elämässä, kun he joutuvat itse annostelemaan oman osuutensa ruoasta. Ajatella...

Tanssin huumaa, joka pisti kyllä kaduttamaan aika nopeasti... oikein kerjättiin sydänkohtausta nuorella iällä kun alettiin jamitella niin kovaa siinä kuumuudessa....

Synttärikakku oli iso! (ja piti näemmä saada kuuluttaja vierelle, että ihmiset varmasti tietää missä kohtaa tätä traditionaalista hetkeä mennään...) Oli muuten suloista: ravintolan väki oli harjoitellut "Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain" -laulun ja esitti sen mulle suomeksi ennen kuin pääsin kakkuun käsiksi!

Mutta kunnon bileet lähti käyntiin kun mikit vaihtoi omistajaa ja karaoke alkoi kaikua ympäriinsä. Ja meillä oli aika massiiviset kajarit kytkettynä, joten olen aika varma, että suomalaisturistien suosio alueella laski pakkasen puolelle tuon illan aikana...


Oli kyllä ihanat syntymäpäivät ja lahjojakin tuli siinä määrin, että eipähän tarvitse ostaa itselle mitään kotiin kuljetettavaa muistoksi...
Sitten toinen voluumiin liittyvä asia: olin jo alusta lähtien odottanu innolla Afrikkalaisiin seurakuntiin sukeltamista. Upeita gospel-kuoroja, rytmejä, ylistysmeininkiä ja iloista porukkaa hurraamassa Jumalalle kirkoissa. No, ensin käytiin Nellin kanssa katolisessa paikalliskirkossa ja oli ihan kiva kokemus, mutta vertailua on hyvä tehdä. Menimme siis viime sunnuntaina tien toiselle puolelle kodistamme, jossa kokoontui pabtisti-seurakunta ja johan alkoi muistuttaa enemmän hellari-meininkiä. Itse tykkäsin aika paljon, mutta en kyllä voi mennä joka viikonloppu asian vuoksi, johon olen törmännyt nyt niin monta kertaa, että korvat tinnittää jo pelkästä ajatuksesta: voluumi on ihan sika kovalla! Onhan se mahtavaa, että meno ja ylistys on railakasta ja täynnä intoa, mutta itseltä se vie vähän fiilistä jos korviin oikeasti sattuu (ja paljon). Ja rukoillessa pitää huutaa mikkiin niin peevelisti - luulisi, että Jumala kuulee vähemmälläkin. Mutta paikalliset kristityt on kyllä tosi huolehtivaista ja herttaista sakkia - tykkään valtavasti.

Tapasin tänään harkassa amerikkalaisen vaihto-opiskelijan, Chelsean, joka on IIIHANA!!! Tuntuu, että sai energiaa kauheasti tuuon tytön läsnäolosta - ihan kun olis ladannu akkuja ihan vaan höpöttelemällä sen kanssa niitä näitä. Toistaiseksi tässä on oleellisimmat viime aikojen tapahtumat. Viihdytän teirä vielä tähän loppuun esittelemällä siiamilaiset banaani-kaksoset!

Tadaa! Over and out. Ensi kertaan!