härkää sarvista aiheuttaa hämmennystä...

No, olipa jännä otsikko. Kyllä sille oli tausta-ajatuskin: me tytöt lopetettiin tää mamsellia leikkiminen ja alettiin kulkea kahdestaan missä tykätään. Ollaan nähty tosi mahtavia juttuja. Viime viikon lopulla käytiin Nellin kanssa Abukon luonnonpuistossa ja syötettiin apinoita. Ne oli tooosi söpöjä. Ne oli itse asiassa niin söpöjä, että aloin lässyttää niille täysin tapojeni vastaisesti ja työntekijät nauroi kun valkoinen nainen osoittaa niin paljon kiintymystä kirppuisia apinoita kohtaan.

Siinä on söpö apina. (Katsokaa sen ilmettä: "enkö olekin maaaailman suloisin apina? Jopa niin suloinen, että voisit jälleen kaivaa minulle muutaman pähkinän sieltä muovipussistasi... niin, kyllä minä tiedän, että sinulla on niitä vielä siellä...)
Ja Mirta heltyy... "Awww, no, ota titten kun olet niin töpö." (mutta pussin rapina houkuttelee lähimpänä pyörivät ystävät mukaan kerjäämään...)

Abukossa näimme myös monia muita elikoita kuten hyeenoja, mutta ne oli onneksi häkissä. Oon aina luullu (leijonakuningas-leffan perusteella) että ne olis aika solakoita ja kohtuu pieniä, mutta vielä mitä! Ne oli isoja kun karhut! Meillä kävi niin hyvä tuuri, että paikallinen työntekijä tuli ja sanoi, että voi houkutella ne esiin meille ja sitten se jo sukelsi häkkiin! (Hyeenat oli nukkumassa jossain pusikossa kun ne oli vasta syöny). Me huudettiin sieltä kaukaa aidan turvalliselta puolelta, että "älä kuole, please!"

Otsikon hämmennyssana tulee siitä, että kun alettiin kulkea Nellin kanssa kahdestaan se oli ihana ja ainkin itselleni vapauttava fiilis, mutta aiheutti paineita paikallisille ystävillemme. Täällä on esimerkiksi se britti, josta olen maininnut, ja kun se sai kuulla missä ollaan käyty ja mitä tehty se oli heti ihan, että "kenen kanssa, kuka teidät vei sinne?" ja kun me vastattiin, että kahdesttanhan me siellä käytiin niin hitsi miten huolestunu naama sillä oli. Ja se naama suorastaan huusi: Voi ei, nyt ne alkaa ymmärtää, että ne ei tarvitse mua roikkumaan mukana kaikkialla minne ne menee! (outo tyytyväisyyden tunne täytti mieleni kun sain osoittaa miten hyvin me pärjätään kahdestaankin).

Vaikka on ollu kiva mennä eri kohteisiin ja varsinaiset koulutehtävät on jäänyt vähemmälle (oletettavasti), niin täällä on kuitenkin ollu aika paljon aikaa miettiä omaa kasvuaan ja sitä, että millainen ihminen minä itse oikeasti olen ja olen tainnut tehdä aika hämmentävän havainnon. Olen kuvitellut olevani sellainen seikkailija-luonne, joka tykkää enemän mennä kuin jäädä ja tulevaisuuden suunnitelmiin on aina kuulunut edes jonkinlainen maailmanvalloitus, mutta täällä, kun on ollut eristyksissä omasta kielestään, perheestään, ystävistään, päivittäisistä palveluista ja elämää helpottavista asioista, niin olen löytänyt itsestäni koti-ihmisen. Tajusin, että oikeasti rakastan sitä, että vietän joka joulun kotona perheen kanssa, voin tavata kavereita suunnilleen milloin ikinä itse haluan ja että voin vaan olla kotona tehden pieniä asioita vaikka koko päivän. Kyllä vieläkin mulla on halu matkustella ja nähdä maailmaa sekä tehdä ehkä töitäkin ulkomailla, mutta en ole enää niin varma, olisinko halukas lähtemään esim. kuudeksi vuodeksi paikkaan X tekemään lähetystyötä. Olen toisaalta vähän "pettynyt" itseeni kun en olekaan niin kova Indiana Jones kuin olisin halunnut, mutta toisaalta olen aika tyytyväinen siihen, että kykenen myöntämään tämän (vaikkakin ehkä vähän hammasta purren).

Huomenna on tiedossa tapahtumarikas päivä, sillä mulla on synttärit! Tättärää! Ja ne järjestetään aikaisemmin mainitsemassani suomalaisravintolassa. Meillä on tulossa paljon kaikkea kivaa, sillä ne yrittää kyhätä suomalaisia ruokia, kuten karjalanpiirakoita, mutta saa nähdä mitä sieltä tulee, kun täällä ei ole mitään ruispohjaisia tuotteita saatavilla. Meille on myös tulossa DJ jolla on karaokelaitteisto ja ollaan Nellin kanssa ladattu Youtubesta karaokebiisejä, joita tullaan vetämään siellä. Toivotaan että paikalliset innostuu tuleen mukaan siihen meininkiin, kun kyllä se vaan niin on, että synttäreillä lauletaan karaokea! Kun Gambian yössä alkaa kajahdella "Aikuinen nainen" ja "Älä jätä minua", niin paikalliset miettii mikä hirviö tuolla pimeässä ulisee. Harvinainen elämänmuoto nimeltään suomalainen juntti suorittaa vuosittaisrituaaliaan. Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Lisää päivityksiä kun synttärit on ohi.

Vähän aktiivisuutta niin kyllä ehtii!

Taas on kulunut aika kauan viime päivityksestä, eli jälleen tulee paljon tekstiä kerralla. (huokaukset kantautuvat Suomesta Gambiaan asti...)
No, tämä oli ainakin aktiivinen viikko! Meillä on ollu tänään vähän kireät tunnelmat sillä ensimmäistä kertaa "the smiling coast" on ollut melko aggressiivinen länsimaalaisia kohtaan. Kolme tyyppiä on tänään suuttunut meille ja niistä kaksi nosti vielä kunnon metelin kiroillen monin eri sanoin - ja vaan siksi, että me ei haluttu maksaa turhasta! No, onneksi muuten on ollu tosi hyvä viikko.

Sain satikutia veljeltäni siitä, että musta on tullut aggressiivinen täällä Afrikassa. Ja olen varmaan purkanut sen verran paljon ärsytysjuttuja tänne, että saattaa oikeasti vaikuttaa siltä, että pinnani olisi kyhentynyt entisestään. Mutta korjataan asia kuluneen viikon tiedoilla: meillä oli nimittäin mahtava viikko! Oltiin adoptioasioista huolehtivalla osastolla tämä viikko Pierren kanssa js oli kivaa. Opittiin ihan älyttömästi tämän maan jutuista. Ja annamme ison käden Pierrelle, joka on ollut ensimmäinen paikallinen, joka oikeesti kuuntelee, keskustelee ja ajattelee kehitykselle tärkeitä asioita. Voitaisiin olla vielä vaikka toinen viikko, mutta koska noudatamme sovittua aikataulua niin suuntaamme huomenna (maanantaina) ortopediselle osastolle, jossa tehdään irtoraajoja ja liikkumista helpottavia asioita kuten pyörätuoleja ym.
Keskiviikkona emme menneet töihin sillä saimme kutsun nimenantoseremoniaan. Pojilla kesti taas kauan laittautua joten olimme puolisentuntia myöhässä ja missasimme itse nimenannon, mutta tutustuimme perheeseen, ruokailimme, juttelimme, hoidimme pientä vaavia ja opimme afrikkalaista perheen arkea. Lähdimme myös hieman aikaisemmin pois, sillä edellisiltaiset työkaverin synttärijuhlat oli vähän vieneet mehuja multa ja Nelliltä.

Siinä makaa pieni (ja ryppyinen) vaavi, jolla on ikää viisi päivää.
Torstaina päästiin osallistumaan "ison luokan" palaveriin, jossa oli läsnä Gambian isoja kihoja puhumassa toiminnasta, mitä tehdään liittyen perheväkivallan uhreihin ja heidän toimintaansa. Itse palaveri oli aika sekava, mutta opetti tosi hyvin, miten täkäläiset hoitaa homman kotiin - hitaasti ja vähän ehkä asian vierestä. Itse kokouksella taisi olla kolme pj:tä, enkä kyllä ole varma oliko joku niistä virallinen? Esityslistaa ei ollut ja siellä keskityttiin välillä vähän epäolennaisiin asioihin, ainakin meidän tyttöjen mielestä. Mutta huone oli ihanan viileä ja me saatiin ilmaiset lounaat! Nam!
Perjantai oli vain puolikas päivä, niin kuin se on täällä aina. Me lähdettiin hyvissä ajoin ja ostettiin Nellin kanssa isot, täytetyt leivät, jotka tehtiin sen nimiseen leipään kuin "tapalapa". Oli tosi hyvää. Nelli otti keitetty-muna sisällön ja mä paistetun, majoneesia, ketsuppia ja joitain muita mausteita. Mä painoin mieleen meidän myyjän nimen (Harisatu) ja me tehdään siitä meidän välipalaleidi. Viikon päästä voidaan vaan marssia tiskille ja tilata "se tavallinen". ;)
No, eväidenoston jälkeen lähdimme Banjulin ulkopuoliseen maailmaan ja otimme lautan Basseen. Kesti sellainen puolisen tuntia mennä Gambian pääjoen yli toiselle puolelle. Suraj äkkäsi että lautan kapteeni onkin meidän naapuri (tai melkein ainakin) joka teettelee meidän talon edessä joka päivä. Päästiin matkaamaan komeasti yleisöltä kielletyssä kapteenin kopissa (no, ei se koppi kovin komea ollut, mutta Suraj jopa ohjasi lauttaa hetken). Barrassa käytiin sellaisessa vanhassa linnoituksessa, jossa meille annettiin kierros jonka aikana tutustuttiin maan historiaan englannin vallan aikana. Oli aika hienoa.tutustua tuohon vanhaan linnotukseen. Nähtiin jopa ladattu kanuuna joka ei koskaan ole lauennut. Siellä se vain odottaa viatonta kameramietä asettumaan eteensä ja... Itse asiassa koko linnoitus kuuluu UNESCON maailman perintökohteisiin.

Ai niin! Siellä oli myös sellainen torni (en kyllä muista mihin tarkoitukseen) mutta olen ensimmäinen "turisti" ikinä, joka on kiivennyt ylös asti. Yllä oleva kuva on tornista ja siinä näkyy osa linnoituksesta. Siellä oli myös sellainen huone, minne monet on kaivertaneet terveisiä seiniin vuosien varrella. Pitihän sitä itsekin kirjoittaa ja kun mielikuvitus petti niin käytin ne tavalliset: oma nimi ja päivämäärä sekä "Finland rules".

Lauantai oli kiva päivä kaikille muille paitsi korvillemme. Me tytöt seikkailtiin silloin kahdestaan. Oltiin koulujen välisessä draamakilpailussa, jossa eri koulut kisaa keskenään ja draamojen aiheet on opettavia pätkiä aiheesta HIV ja AIDS. Saatiin hienot T-paidatkin joten kaikki luuli, että kuuluttiin järjestäjä porukkaan. Meidän kaveri Abie oli juontajana/järjestäjänä tapahtumassa. Matka kesti aika kauan tosin. Ensin vartti kävelyä ja sitten taksi, jolla kesti 45 minuuttia päästä Brikamaan. Korvia huumaava musiikki kertoi minnepäin pitäisi kulkea ja seuraamalla sitä, löysimmekin Abien. Meidät laitettiin juhlallisesti istumaan "varatuille paikoille" ja ollaan vieläkin aika varmoja, että ne ei olis ollu meitä varten. Mutta esitykset oli hienoja ja oli mukava käydä siellä. Ainoa huono puoli oli tosiaan se, että paikallisilla ei ole oikein kunnon väälineitä eikä taitoa käyttää niitä: musiikki ja mikki oli niin kovalla, että meille molemmille tuli päänsärky volyymin tasosta. Se oli ihan liian kovalla, eikä kukaan muu ajatellut iin kuin me kaksi, joten asialle ei tehty mitään. Mikki särki ihan sikana, joten puheesta ei meinannu saada selvää. Kuulolle tosi tuskallinen kokemus, mutta ollaan silti iloisia, että mentiin.

Sitten vielä viikon kohokohta eli tämä päivä (sunnuntai). Kävimme tänään Paikan suositulla nähtävyysalueella, krokotiilialtaalla! Olen pahoillani, sillä tiedän, että isä ei innostu siitä, mitä aion kertoa, mutta pääsimme silittämään krokotiileja! Meillä oli opas, joka ensin kierrätti meitä museossa, kertoen paikallisesta kulttuurista ja vanhoista uskomuksista ja sitten suuntasimme altaalle jossa asuu tällä hetkellä yli sata krokotiilia. Oppaamme houkutteli niistä muutaman ulos altaasta parin kalan avulla ja selosti, että naaraat (kookkaammat ja tummat) ovat niitä, joihin ei tule koskea eikä kannata edes mennä kovin lähelle. Urokset oli vaaleampia ja vähän pienempiä ja kun rauhallisesti asetui viereen ja asetti käden "pyrstölle" niin oli kyllä jännä fiilis. Vaikka opas oli luottavaisin mielin, niin me kyllä Nellin kanssa pakitettiin suosiolla jos kolu niistä lähti tallustaan kohti. Ja hitsi ne on nopeita! Pari teki pieniä syöksyjä kohti kaloja tai toisiaan ja en ole varma ehtisikö sitä juosta alta pois. Ostettiin tuliaisiksi kaulakorut joissa roikkuu krokotiilin hammas.

Lepyttääkseni järkyttynyttä isääni kotosuomessa, laitan alle kuvan hänen omasta suosikkilinnustaan, joita satuttiin näkemään tuossa samassa puistossa. Nimittäin kuningaskalastajia lenteli siellä täällä ja Nellin kameralla sai tallennettua aika hyviä otoksia. ;)

Kun olimme saaneet kuvia, kokemuksia ja kunnon adrenaliinipiikin, niin lähdimme tallustamaan kohti Cape point -turistialuetta. Siellä on aika paljon hotelleja ja ravintoloita ja pistaysyimmekin yhteen, jossa liehui ulkopuolella Suomen lippu. Lun istuimme alas, niin siihen tallusti länsimaalainen joka totesi reilulla suomen kielellä, että hemmetti, tehän taidatte olla samasta maasta kuin hän. Tyypin nimi oli Jouni Savolainen ja mitä enemmän juteltiin, sitä paremmin tultiin juttuun. Jouni on tehny Suomessa lastensuojelutyötä monta vuotta ja nyt omistaa puolet ravintolasta, jossa istuttiin. Sen ravintolan yksi valttikortti on, että ne tarjoaa mahdollisimman monelle nuorelle harjoittelupaikan, koska Gambiassa sellaisen saaminen on kiven takana. En yhtään tiedä kuinka kauan istuttiin, mutta luvattiin tulla uudestaan. Puhuttiin jopa, että voisin järjestää synttärijuhlani siellä Jounin ravintolassa. Oltiin ihan täpinöissä Nellin kanssa tosi pitkään! Oli ihana puhua uudelle kasvolle omaa äidinkieltään ja tulla ymmärretyksi. Jouni oli muutenkin hyvä tyyppi.
Nyt on jäljellä enää iltapuuhat ja sitten nukkumaan ja odottamaan huomista työpäivää irtoraajojen parissa.

Lorvailua, sairastelua ja sukellus väkijojukkoon

Viime päivityksestä onkin taas vähän aikaa. Tähän mennessä on ehtinyt sekä tapahtua, että vaan olla rennompia päiviä välissä. Nyt ei ole satanut yli viikkoon - pisaraakaan. Ja se tekee tästä paikasta entistä kuumemman. Yleensä sellainen pitkä kunnon sade viilentää ilman joksikin aikaa ja silloin on melkein mukavaa, mutta nyt tätä yhtäjaksoista paahdetta on jatkunut käsittämättömän kauan. Toisaalta, meillä on ollut ihan sikahyvin sähköjä! Tänään ei ole ollut kuin yksi katkos ja sekään ei kestäny edes puolta tuntia. Eli elinolot vaan paranee ;) Kuitenkin, koska sadekautta eletään ja se on tärkeä osa tätä ympäröivää ekologista tasapainoa, niin laitan siitä alle yhden kuvan, kun niitä nyt tuli otettua. (mun kameralla ei ihan saa niin hyviä kuvia, että kaikki ois selkeää, mutta tossa vaiheessa maassa oli vettä joku 10-15 cm.)

 

Viime viikonloppu meni oikein kivasti. Löhöiltiin kotona pääsääntöisesti kun nyt oli sähköt ja toimiva tuuletin. Käytiin tosin moikkaamassa yhtä paikallista tuttavuutta, jonka nimi on Elkeli. Siinä on sellainen hauska puoli, että se yrittää puhua brittiaksentilla (mutta ei tee kauheen vakuuttavaa työtä sen kanssa). Mutta hauska sitä on kuunnella. Muuten se onkin aika ärsyttävä. Puhuu itseasiassa niin paljon, ettei muut saa suunvuoroa.
Silloin kun oltiin kotona, meillä oli aika leppoisaa. Pojat alkoi kokkaamaan ja niiltä jäi ylimääräisiä kasviksen osia, joten päätimme syöttää ne Miss Kikille. Naapurimme kertoivat, että sen meidän vuohen nimi on oikeasti Miss Kiki. (Vaikka kyllä me vielä välillä kutsutaan sitä Pipanaksi Nellin kaa). Se on vaan NIIIIIN söpö! Vaikka viime aikoina se on ollu aika agressiivinen: se on alkanut ottaa vauhtia ja tehdä kunnon pääpukkailuja Surajn ja Nellin jalkoihin. Eikös olekin IIIIhana! :

Tämän rennon viikonlopun lisäksi meillä on ollut kalenterissa harkkaa. Viime viikko oli aika mielenkiintoinen kahdesta syystä: Oltiin lastensuojeluyksikön alaisuudessa saamassa oppia ja siellä sai tosi hyvän kuvan siitä, millainen palvelujärjestelmä Gambiassa pelittää - no, se ihan oikeasti ei pelitä! Toinen syy mielenkiinnolle oli se, että Nelli oli sairas koko viikon. Sillä oli vaan flunssa ja taisin jopa mainita siitä jossain välissä, mutta se kesti! Keskiviikkona Nelli yritti tulla töihin, mutta tauti otti siitä vähän potkua ja sitten se tyttö olikin vuoteenpohjalla lauantaihin asti. Ei siinä muuten paljoa olisi ollut haittaavia tekijöitä, mutta kun mä jouduin painamaan yksin siellä harkkapaikassa ja aina kun odotin taksia, YKSIN, niin joku ällö äijä tuli ja "halusi olla mun hyvä ystäväni". Olin jossain välissä niin kypsä, että kuljin kaduilla kädet nyrkissä ja manailin "...seuraava saa potkun sinne minne päivä ei paista.. seuraava saa elämänsä pahoinpitelyn.." Kävin jo rajallani kun yksi äijä ohitti minut viime perjantaina ruuhkassa ja heitti jotain "sweet leidi" -juttua ja yritti lääppiä! Jos ihmismassa ei olisi työntäny mua niin nopeasti kauemmas olisin varmaan räjähtäny! Suunnittelin jopa sellaisen kunnon kohtauksen, jossa alan raivota ja luetella millaiset koskemattomuuteen liittyvät oikeudet omistan ja etten välitä millainen kultturiperimä sillä äijällä on - sen on paras pyytää anteeksi sillä sekunnilla! Ja jos se ikinä enää yrittää samaa ja saan selville niin hakkaan sen niin pahasti, että sen lapsenpapsetkin syntyy mustelmilla! Löysin muuten paikallisen postitoimiston tuolla samaisella kävelyllä.

Harkkapaikallakin mulla tuli ongelmia kun yksi työntekijä lähti tauolla esittelemään mulle paikallista aluetta ja sen rakennuksia ja kun istuttiin puhumassa Gambian tilanteesta ja koulutuksesta niin kappas! Ihan puskan takaa tulikin rakkaudentunnustus! Voi peruna! Siinä mä yritin kiristää leukaperiä ymmärtävään hymyyn ja mietin miten hoitaisin tilanteen ihmisen kanssa, jonka näen melkein joka päivä seuraavan kymmenen viikon ajan. Pitenevän hiljaisuuden aikana vain yksi sana tuli mieleeni: "Awkward!..."
Mä oon niin kypsä kaikkiin miehiin täällä! Hitsi, siitä me ollaan Nellin kanssa vaahdottu, miten on tosi rasittavaa olla koko ajan varpaillaan kun melkein kaikilla miehillä, jotka tapaa on jokin taka-ajatus, että tämä keskustelu johtaa alttarille! Ja nyt siitä on seurannut se, että mä oon vaan ihan sika törkeästi käyttäytyvä kaikkien "uusien juttukavereiden" kanssa. Vaikka on täällä kyllä joitain miespuolisia tyyppejä, jotka on oikeesti tosi mukavia, eikä yritä mitään ylimääräistä. Tästä voisin antaa tosi mielenkiintoisen esimerkin, nimittäin viime viikolla, torstaina, kävin Surajn kanssa kävelemässä ja törmättiin paikallisella rannalla vapaaehtoistyötä tekevään porukkaan, jonka päämaja oli siinä vanhojen renkaiden ympäröimänä hiekalla. Niillä oli menossa jokin Palmu-projekti, jossa ne kasvattaa palmuja siinä rannalla - se kestää jonkin viisi vuotta tai jotain. Osa on tullu maaseudulta ja ne yrittää myydä turistiaikana kookospähkinöitä, että ne sais kerättyä rahaa riisiin itselleen ja lähetettäväksi koteihinsa. Ne jopa tunsi viime vuoden Diakin tytöt jotka teki vastaavan harjoittelun täällä. Nämä tyypit oli oikeesti tosi reiluja ja mukavia jätkiä. Ja Surajn kanssa analysoitiin sitä, miten niillä ei leo paljoa mitään ja ne on silti onnellisia. Alla on kuva tämän porukan keittiöstä.

Tää maa on oikeasti avannut ymmärtämään sitä, mitä tarkoittaa "kehitysmaa". Olen tahallani yrittänyt pysytellä kaukana turistipaikoista ja kalliista ravintoloista ym. ja katsellut millaista elämä ihan oikeasti täällä on. Se ei ole ruusuista. Sosiaaliasioiden hoitoyksikkö, jossa suoritamme harjoitteluamme on myös avannut enemmän ymmärrystä tämän maan ongelmista ja haasteista. Ja oikeastaan vielä enemmän ne asiat, joita ei sanota ääneen hyppää silmille tuolla harkassa. Ei ole kunnon asiakirjoja mistään, ei ole järjestelmiä eikä järjestystä. Eikä sitä suurinta vaikuttajaa: rahaa. Suomen järjestelmä kyllä loistaa tähän paikalliseen verrattuna. Meillä on hyvä rahan kierto, sillä meidän ei tarvitse maksaa enää erikseen peruspalveluista ja oikeuksista kuten koulusta tai sairaalahoidosta. Mutta täällä raha loppuu kesken ja sairaalatkin on niin huonoja, että mä en kyllä edes halua tulla hoidetuksi niissä. Tämä maa vaatii ihan tajuttomasti tukea ja aktiivista asennetta - halua kehittyä. Yksi työntekijä, jonka kanssa työskennellään tämä viikko, Pierre, on hiffannut miten homman kuuluisi pelata. Tilastointi! Kaiken tilastointi on yksi kehityksen avain ja me kannustetaan Nellin kanssa Pierreä siinä sen tilastointiurakassa, jonka se esitteli meille tänään. Mutta tästä asiasta mulla riittäisi niin paljon tekstiä, että taidan jättää jotain harkkaraporttiinkin. Tässä vielä iloinen kuva musta, Harista, Surajsta ja uusista kaveresitamme palmu-projektissa. "Mikä ei tapa, se vahvistaa."

Totuus on tarua ihmeellisempää ...tai karumpaa

Tänään oli vaihteleva päivä. Seikkailin vähän Banjulissa ja sain hankittua työtoverini opastuksella itselleni ja Nellille opiskelijaleiman, joka oikeuttaa olemiseen Gambiassa joulukuun loppuun asti. Meillä oli siis vähän haasteita kun tälle tultuamme, meille infottiin ystävällisesti, että joudumme 28 päivän välein hakemaan lentokentältä uuden leiman ja jokainen uusi leima maksaa 500 dalasia. Ei se oikeasti ole kuin joku 14 euroa, mutta paikallisilla mittapuilla se on ihan sikana. Siksi puhuin vain itsestäni, kun Nelli on tullut kipeäksi pari päivää sitten. Ensin epäiltiin jotain paikallista pöpöä tai vaikka sitä malariaa, mutta ei Nellillä ole oikein ollut riittävästi kuumetta sellaiseen. Eli tulimme lopputulokseen, että sillä on krooninen syysflunssa. Nyt se on alkanut voimaan jo paremmin ja aamulla katsotaan tulisiko se harkkaan. Olen siis joutunut kulkemaan yksikseni pari päivää, mutta ei se oikeastaan haittaa. Siitä on ollut itse asiassa hieman hyötyä, sillä paikalliset ei pidä vaaleaihoista naista niin helposti tyhmänä turistina jos hän kulkee yksikseen. Olen saanut olla aika rauhassa.

Ehkä olisi aika kertoa jotain todellisesta Gambiasta. Olen ajatellut jo tosi pitkään, että en halua leikkiä mitään turistia täälläoloaikanani. No, eihän turistinähtävyyksistä ja hoteliien ravintoloista tarvitse kokonaan kieltäytyä, mutta halusin nähdä sen todellisen Gambian tullessani tänne ja nyt olen alkanut todella nähdä sitä. Ja se on karu. Kun lämpötila nousee 35 asteeseen niin maassa pitkään muhineet ulosteet antavat jokaisen tietää olemassaolostaan. Välillä haisee niin kova sonta, että mii ei auta kuin pidättää hengitystä. Muuten alkaa yökkiä.

Kyselin ihmisiltä eilen koko päivän, saanko ottaa kuvan tästä ja tästä. Ja aika moni antoi ottaa kuvia, vaikka täkäläisen uskomuksen mukaan "kamera voi varastaa sielun". Maassa on valtavasti roskaa kaikkialla. Olin miettinyt muutamaan otteeseen, minne se kaikki määrä roskaa voi mennä ja se selvisi eilen: se poltetaan. Ihmiset haravoivat tienvarsilta roskaa ja polttavat ne. Kaikki metallikannuista paperikääreisiin palaa sinisellä savuverholla.

Halusin julkaista lisää kuvia, mutta täkäläinen netti on niin hidas, että yhden lataamiseen menee elinikä. Eli pahoittelen, mutta joudutte käyttämään enemmän mielikuvitusta kuin olin alunperin tarkoittanut. Katukuvasta en kerro tällä kertaa paljoa. Varmasti monessa muussakin maassa on karun näköistä ja ahtaassa väentungoksessa ihmettelee, miten on mahdollista olla sairastumatta syötyään koko päivän auringon paisteessa maanneita meloninpalasia ja ihmisten jalkapohjilla mukavasti pehmennettyjä pähkinöitä. Puhumattakaan kivileivistä tai hiilimaissista. (leivissä siis on höyheniä ja kiviä sisällä, joskus muitakin yllätyksiä ja maissit on ihan mustia, kun ne paistetaan tökkäämällä suoraan sinne hiilikasaan.) Mutta kyllä on ollut silmiä avaava kokemus tähän mennessä.

Tällä hetkellä väsyttää ihan sikana, joten en taida kertoilla tämän enempää, mutta sen verran vielä sanon, että taidan saavuttaa oman kulttuurishokkini näinä päivinä. Tapasin tänään sveitsiläisen vaihto-opiskelijan, joka jaksoi mukavasti kuunnella minua ja kertoi, että täytyy osata vetää lonkkaa ja käyttää aikaa mukavasti jos näyttää siltä, että kulttuurishokki on iskemässä. Täkäläiset kuulemma ymmärtää jos haluaa pitää vähän omaa lomaa. Kulttuurishokkini alkoi antaa ensioireita kun minut laitettiin tekemään asiakaspalvelutyötä ilman kunnon tietoa asiakkaan tilanteesta, mahdollisuuksista ja miten hemmetissä voi keskustella jatkotoimenpiteistä kun ei tunne koko kulttuuria kunnolla, saatika sosiaalityön eri mahdollisuuksia!? Vaikka tänään tapahtui paljon hyviä juttuja, tuntuu kuitenkin siltä, että päällimmäinen tunne on arsytys. Hiton idiootit, jotka ei tajua mikä on opiskelijan ja työntekijän ero vaikka sen tavaisi niiden otsaan....

Yllätysten maa

Pääsin tässä ohimennen kirjoittelemaan, kun meidän piti mennä tänään katsastamaan Abien uutta kotia, mutta sählättiin se homma tosi nolosti: ensin oltiin tulossa, mutta meidän tyttöjen piti mennä toista kautta kun piti nostaa rahaa. Pojat lähti ensin ja kun me oltiin lähdössä, tuli kovin ukkosmyrsky tähän mennessä (ihme, että katto on vielä ehjä). Sitä kesti yli tunti ja lopulta päätettiin laittaa viestiä, että koska tästä meidän talosta on tullut yhtäkkiä saari, ei varmaan päästä lähtemään. No, sitten sade kuitenkin loppu ja ilmoitettiin että tullaan sittenkin. Sitten lähdettiin, mutta ei päästy pitkälle kun sade oli katkaissu tien. Meidän olis pitäny kahlata polvia myöten vastikään syntyneen joen poikki, joten jouduttiin taas perumaan. Lopulta Surai lähti yksin, kun Hrikin luovutti sateen alla ja palasi kotiin.

Yllätyksistä: meillä on kyllä mahtava kämppä! Nauroin ihan kipeenä eilen, sillä meille sattui pikku vahinko kotona: tyttöjen tuuletin kaatui ja meillähän oli sen kanssa sellainen historia, että se ei tahdo ottaa kunnolla virtaa seinästä, niin ollaan jouduttu teippaamaan se siihen kiinni. No, kaatuminen aiheutti sellaisen lisävahingon, että vauhdilla irronnut johto vei mukanaan osan seinästä! Me katottiin ihan jäisinä sitä seinää vaikka kuinka pitkään, mutta mitä muuta siinä voi tehdä kun alkaa nauramaan.

Mutta rakkaaksi tulleen tuulettimemme tarina ei päättynyt siihen. Tänä aamuna se kohtasi loppunsa alaraajamurtuman muodossa, joka koitui sen kohtaloksi. Aamulla heräsimme hirveään rysähdykseen (tai Nelli heräsi hirveään rysähdykseen ja minä Nellin kirkaisuun). Tuulettimemme oli kaatunut uudellee, mutta nyt niin, että sen pystyssä pitävä muovinen osa oli murtunut tuhannen päreiksi. Pidimme sille hiljaisen hetken ja soitimme hautausurakoitsijall.. siis vuokraisännälle, joka tulee katsomaan myöhemmin illalla onko mitään tehtävissä.
No, toinen yllätyksemme oli eritavalla positiivinen, olemme tehneet pienen löydön Westfieldin lähiympäristöstä ja koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa...

 

Eipä sillä... olihan tuo vähän aikaa tosi kova juttu löytää suomi-kauppa, mutta ylhäällä näkyvää nimeä ja väärinpäin piirrettyä lippua lukuunottamatta koko pytingillä ei ollut mitään tekemistä suomalaisuuden kanssa.

Niin... sitten haluan ehdottomasti kertoa kaikkein eksoottisimmasta yllätyksestämme tähän mennessä ja sillä ei itseasiassa ole mitään tekemistä koko Gambian kanssa. Nimittäin vaikka oltiin puhuttu Nellin kanssa jossain välissä, miten Suomeen opiskelemaan pääsy maksaa ihan simona, mistä johtuen tänne pääsee vaan jotkut heimopäälliköiden lapset, joilla on koko kylä sponsoroimassa, oli aika shokeeraavaa jutella meidän nepalilaisten koulukavereiden kanssa. Nimittäin tämänhetkiset kämppiksemme, jotka tuli meidän kanssa tekemään vaihdon tänne Gambiaan, on molemmat oikeita prinssejä! Niin että isäni on kuningas tyyppisiä prinssejä! Siis ihan oikeita prinssejä! Hitsi, mulla on kämppiksenä kaksi prinssiä. (vaikka ei se estä ojentamasta niitä tiskaamaan, kun ne jättää jälkeensä välillä keittiöön hirveän sotkun).

No, sitten viimeiseen yllätykseeni, joka on enemmänkin loppukevennys. Meillä on ollut täällä monenlaisia lemmikkejä, kuten olen mielestäni aikaisemmin maininnut. (vuohi, murkut, hämikset jne.) No, tänään saimme huomata, että lemmikkikaartimme on kasvanut. Tässä koneella istuskellessani hätkähdin kun musta hiiri juoksi iloisesti olohuoneemme poikki keittiöön. Yritettiin jahdata sitä ja olisin voinut vannoa, että kuulin sen meidän uunin sisuksista, mutta talo on niin täynnä reikiä, että se varmaan sujahti ensimmäisestä kun me astuttiin keittiöön. 

Huomenna olisi tarkoitus mennä harkkapaikalle hyvissä ajoin 8.30, mutta pieni peikko, nimeltä Turhautuminen, yrittää nostaa päätään jo nyt, sillä ennustamme melko varmalla otteella, että muut tulevat aikaisintaan kymmeneltä. Tai katsotaan, ehkä saadaan jälleen yllättyä. Meillä olisi siis harkkasuunnitelmamme mukaan tarkoitus tutustua koko Gambian sosiaalityön verkostoon joka toteutetaan niin, että olemme eri viikoilla eri yksiköissä, jotka tekevät työtä eri kohderyhmien kanssa. Huomenna pääsemme mukaan lastensuojelutyöhön ja seuraamme sen toimintatapoja täällä. (pitää ottaa joka päivä kamera mukaan ja kysyö koko ajan, että saako ottaa kuvia).

Ai niin! Unohdin ihan mainita, että viime yö oli kaikkein viilein tähän mennessä. Oli ihana nukkua!