koti kullan kallis

Saimme tänään netin oikeasti toimimaan! Ja juhliakseni tapausta kävin jopa facebookissa. Viime päivityksestä näyttää olevan aikaa jo melkein viikon verran, johtuen juurikin haasteista joita kohtasimme viimeisen kuluneen viikon aikana. Ollaan kyllä kiehuttu Nellin ja poikien kanssa. Joka päivä pojat on käyneet Westfieldissä ja tulleet kotiin sanoen: "Meillä on hyviä uutisia ja huonoja uutisia". Hyvät uutiset on vaihdelleet mutta huonot olleet aina sama: meillä ei ole vieläkään nettiä.
Tämä paikka todella saa arvostamaan jokapaiväisiä asioita Suomesta. Vaikka olenkin aina kokenut, että en tarvitse näin paljoa ja ollut kiitollinen asemastani ja elämästäni (hyvä kasvatus varmaan), tämän reissun jälkeen todella tulee ajateltua enemmän kaikkea sitä, mitä meillä on Suomessa tarjolla automaattisesti, mutta itse ei välttämättä tajua kunnolla, miten asiat olisi jos hanasta ei tulisikaan vettä. No, onhan meilläkin välillä ongelmia, mutta jos hanasta ei tulisi koskaan vettää päiväsaikaan ja silloinkin kun sitä tulee, se pitää aina keittää ennen kuin voi juoda? No, kuuma juomavesi ei ole oikein innostanut, joten olemme ostaneet pussivettä. Ne pussit on kyllä mahtavia! On 500ml ja 300ml pusseja, joista purraan kulma pois, juodaan ja jos ei jaksa kaikkea kerralla, niin voi vain asettaa sen pöydälle kun pussi muotoutuu niin, ettei se kaadu. Hienoa! (eikä tule niin paljon ylimääräistä tilaa vievää muovia kuin pulloista tulisi.)

 

Varsinaisesti viimeisen viikon aikana ei ole tapahtunut paljoa. Harkka alkoi viimein ja  meillä oli pieni työntekijäkonflikti, mutta itsepäiset suomalaiset saivat pidettyä kiinni harjoittelusuunnitelmastaan. Ei siitä sen enempää. Hyttysenpuremat on alkaneet kutisemaan ihan sikana ja niitä on joka paikassa! Mulla kutisee sormet, vasen kyynärpää, toinen pakara, reidet ja jalkapohja! Mä en tajua, mistä ne pääsee meihin käsiksi! Meillä on ikkunoissa erilliset verkot, vuoteen päällä oma verkko ja sitten vielä sivellään hyttysmyrkkyä iholle ennen nukkumaanmenoa. Ja silti aamulla löytyy aina muutama uusi kutiseva punainen täplä. Toivotaan, että ne ei oo ollu niitä malarian kantajia tai että meidän lääkitys toimii kunnolla. Vielä meitsi on ainakin pysyny terveenä eikä kämppiksetkään näytä huonovointisilta.

Huomasin, että en ole vielä kertonut kunnolla täkäläisestä "kodistamme". Asumme Old Jeswang:ssa, josta on suunnilleen yhtä pitkä matka Banjuliin (harkkapaikkaamme) ja Westfieldiin (shoppailualueelle). Tien toisella puolella on kristillinen koulu, jossa on nytkin menossa kunnon jamit (jokin nuorten tapahtuma). Tässä on lähellä myös nuorisovankila. Meillä on rikkaat naapurit. Meidän mesta on täkäläisten silmissä oikea palatsi: kaksi makuuhuonetta, oikea vessanpönttö, jääkaappi, hella, tuulettimet ja täysi siivous ja pyykkäyspalvelu. 

Mutta me näemme tämän todellisuuden vähän eri tavalla: koko paikka on varmaan umpihomeessa ja katto vuotaa joka sateella niin, että pitää levitellä pyyhkeitä pitkin lattioita kun kattilat ja lautaset ei kata riittävästi kastuvaa alaa. Me eletään enemmän ilman sähköä kun sähkön kanssa, minkä vuoksi kaikki ruoka pitää valmistaa heti tai sen on oltava kuiva/purkkiruokaa kun jääkaappi ja pakastin sulaa vähintään joka toinen päivä. Kun ei ole sähköjä niin tuulettimia ei voi pitää päällä eikä voi muuta kuin kärsiä ja tuntea miten nesteet haihtuu ihon läpi kosteaan, ympäröivään lehmänhönkään. Vettä tulee vain öisin, minkä vuoksi olemme kehittäneet ämpärisäilömisen jalon taidon ääriasteelleen. Meillä on iso sanko ja ämpäri vessassa, mitkä ladataan täyteen vettä aina kun sitä vaan tippuu hanasta pienenä liruna. Helpottaa mukavasti peseytymishetkiä, jotka täytyy tehdä vähintään kahdesti päivässä. Täällä hikoilee niin paljon, että ei meinaa pysyä mukana nesteen ja suolan saannin kanssa. Huomattiin Nellin kanssa että vaikka vedetään suolaa välillä niin isoina annoksina, että ihme ettei verisuonet mene tukkoon, niin me hikoillaan pelkkää vettä. Se on mieletöntä, miten voi nähdä kun hikikarpalot tunkee ihon alta pintaan.

Meillä on paljon lemmikkejä: toissapäivänä Nellin kengässä oli valtava hämähäkki, pihalla on portille paskova vuohi (joten täytyy varoa askelia kun lähtee aamulla töihin) ja koko kämppä on täynnä muurahaisia. Vaikka ollaan käytetty Raidia, niitä on niin paljon, että välillä pitää tarkistaa varpaiden välit kun ei tajua montako on taas tullu tapettua pelkästään tallomalla vahingossa päälle. Niistä saa myös mukavasti proteiinia: olimme jättäneet hillopurkin vahingossa liian pitkäksi aikaa ilman kantta ja huomasin voidelleeni yhden muurahaisen leivälleni.

Eilen meillä loppui kaasu kesken kokkausten ja kun ei ollu sähköjä, niin sännättiin pimeässä raahaten tyhjää kaasukanisteria kauppaan ostamaan vaihdon yhteydessä uutta. Kompuroitiin hiekassa kun yritettiin olla niin nopeita, ettei riisisatsi kärsisi. Musta tuntuu, että Ibram (lähikauppiaamme) repii salaa meidän törttöilystä huumoria, kun huomaan sen välillä yrittävän peittää hymyjä kun se seuraa meitä.

On meillä kyllä oikeita luksusjuttujakin täällä talossa (vaikka maa tunkee näkyviin lattialaattojen alta eikä joka huoneessa edes ole onnistuttu peittämään koko lattiaa niillä). Meillä käy muutaman kerran viikossa tosi suloinen tyttö (jonka nimeä en muista) siivoamassa. Se lakaisee ja luuttuaa lattiat, järjestelee paikkoja, petaa pedit ja tiskaa jos meiltä on jäänyt tiskejä. Se on kauhean suloinen, kiltti ja vähän ujo lukiolainen. Itse asiassa, se sopisi mun ja Nellin mielestä tosi hyvin sille lähikaupan Ibramille, joka on kanssa vähän samanlainen: kiltti, mutta melko ujo. Ne olisi kyllä täydellinen pariskunta!

Ja takaisin asiaan: meille vaihdetaan lakanat kahden viikon välein. Oikeastaan viikkokaan ei olisi liian pitkä aika, sillä me hikoillaan niin paljon nukkuessakin, että jo viikossa valkoinen on sellaista likaisen keltaista. Vuokraisäntä kävi tänään korjaamassa työmiehen kanssa meidän jääkaapin. Se on kanssa tosi mukava tyyppi, joka huolehtii meistä. Tai ainkin se yrittää, mutta mulla on vähän huono tapa missata sen puhelut. Viime perjantaina se yritti soittaa epätoivoisesti, sillä täällä on joka kuun viimeinen päivä "kansallinen siivouspäivä" ja jos menee ulos ennen kello yhtä, poliisi voi laittaa sut siivoamaan jotain julkista aluetta!

Mutta vaikka meillä on paljon hermoja hiertäviä asioita, tykkään kyllä olla täällä - ihan hirveästi. Ja olen oppinut täällä enemmän sanomaan asioita suoraan ihmisille. Me mennään huomenna kahvile yhden paikallisen tyypin kanssa, joka oli jo kutsunut itsensä meille kylään, mutta kun oltiin päätetty kämppisten kanssa, että kotiin ei kutsuta kadulla tutuiksi tulleita ihmisiä, niin sanoin suoraan, että voidaan nähdä joskus, mutta vain julkisilla paikoilla. Olin kyllä kohtelias, mutta paikalliset näemmä vaatii sen, että sanoo asian suoraan tai ne ei ymmärrä. Se oli sille ihan ok. Ehkä jätän näihin kuviin ja tunnelmiin tällä erää.

Yhteys nettiin ja paljon päivitettävää...

20. syyskuuta 2011

Vilskettä ja kiristyneitä hermoja


Aluksi haluan pahoitella edellisen tekstin harhaanjohtavaa otsikkoa. Minulla oli hieman ongelmia netin kanssa, joten jouduin julkaisemaan sen hieman vajaana enkä ehtinyt lisätä asiaa siitä, miten poikien tulon jälkeen, taksikuskit ovat yrittäneet kiskoa meiltä ylimääräistä tai muuten korkeaa hintaa kyydityksistä. Tavallisesti maksamme taksikyydistä seitsemän dalasia, mutta eilen valtaosa kuskeista suostui heittämään meidät päämääräämme 150llä dalasilla. Emme tietenkään antaneet periksi ja pääsimme samalla halvalla summalla lopulta Westfieldiin. Huomatkaa myös päivämäärä. En ole päässyt nettiin muutamaan päivään, mutta olen kirjoittanut ahkerasti koneeni muitiin viime aikojen tapahtumia, joten saatte kerralla paljon luettavaa.

Sitten tästä päivästä. Kävimme ensi kertaa Banjulissa, eli pääkaupungissa. Tiet olivat paljon huonompia kuin asuttamallamme alueella. Auto pomppi ja tärisi kun kuski veivasi tien laidalta toiselle yrittäen välttää syvimpiä kuoppia. Ja koska oli satanut vasta samana päivänä, teiden päällä oli valtavasti ruosteen väristä vettä. Kun nousimme Autosta ulos huusimme pienen "abaraka" -kiitoksen ja aloimme vaeltaa kohti markkinapaikkaa.
Ihmisiä oli siellä aika lailla samanlailla kuin meidänkin kotikulmilla.Mutta markkinakojuja oli huomattavasti enemmän ja tavarat siellä oli selkeästi tarkoitettu enemmän turisteille. Kaikkialla oli hirveästi erivärisiä kankaita ja kaupat oli sellaisia ahtaita kuutioita, johon tungettiin katselemaan aikalailla samanlaisia vaatteita kun mitä Suomesta saa. Pojat oli ihan haltioissaan ja toisaalta, vaikka täältä näyttää saavan joitain merkkivaatteita huomattavasti halvemmalla kuin kotimaasta, niin itse en koe suurtakaan shoppailuhimoa kun en käytä merkkivaatteita ja muita löytyy Suome kirppiksiltä ihan yhtä halvalla. Pari paikallista vaatetta olisi kyllä kiva ostaa jossain kohtaa.

Illemmalla pojat lähtivät käymään Nellin ja Abien kanssa jalkapallomatsissa, mutta minä jäin kotiin kun pyykinpesu jäi pahasti kesken. Se oli ihan jees, kun sai olla muutaman tunnin rauhassa yksin kotona. Mutta sitten päätin lähteä käymään Ibramin marketissa ja päivä muuttui hieman synkemmäksi. En tainnut mainita siitä, että kun olimme käyneet viime perjantaina uimarannalla, kotiintullessamme saimme "ihailijan", vaikka vainoaja tuntuu enemmän oikealta nimeltä. Sellainen pienen korukojun omistaja tuli kauppaamaan meille tosi rumia rannekoruja ja me ei millään annettu periksi. Sitten se vaatimalla vaati, että se saa lahjoittaa meille korut. No, kun siitä ei tuntunut pääsevän sanoin, että voin ottaa sen, mutta se ei tarkoita mitään, en osta mitään, enkä ole velkaa mitään. Ja se sopi sille tyypille. Yritin olla kohtelias ja lahja lahjasta, joten annoin sille vastalahjaksi yhden pahanhajuisen näkinkengän, jonka olin löytänyt aiemmin. Sitten se seurasi meitä vielä niin pitkälle, että ajateltiin, että meidän täytyy mennä kodin ohi ja kävellä ties minne, ettei se saa selville missä me asutaan. Onneksi se kuitenkin luovutti niin hyvissä ajoin, että päästiin turvallisesti kotiin. No, tarina jatkui siis tänään kun menin yksikseni sinne markettiin, sillä yllätys yllätys, siellähän sama häiskä oli. Kutsumme sitä tyyppiä muuten "Riippakiveksi" Nellin kanssa. Se tuli siihen ja olin niin sekaisen pettyneessä mielentilassa, että sanoin ääneen "Oh, my God..." Yritin olla jollain tasolla kohtelias, mutta hyvin kylmä ja välinpitämätön, sillä se heppu ei edes näyttänyt aikovan ostaa mitään. Oli vaan hengaamassa.
No, sitten kun aloin tehdä ostoksiani, se äijä heitti Ibramille 50 dalasin setelin ja sanoi, että maksaa ruuistani. Sanoin, ettei tarvitse ja että maksan itse. Se sanoi sitten myyjälle, että maksaa puolestani ja sitten aloin sanoa entistä kovemmin, että minä maksan kyllä varmasti itse jokaisen kananmunan ja kylkiäisen, jonka tilaan. Se ei vaan meinannut uskoa ja siitä tuli väittely, jossa se hoki Ibramille, että maksaa ja minä hoin, että Ibram ei saa ottaa hänen rahojaan ja maksan itse. No, kaupankäynti raukesi siihen, että kananmunalähetti ei ollut vielä tullut, enkä saanut ostettua aamiaistarvikkeita. Sanoin, että palaan myöhemmin takaisin ja lähdin kotiin.
Kun olin matkannut vähän aikaa, kuulin askelia takaani ja käännyin katsomaan (olipa vaikea arvata, kuka siellä oli). No, hyvä ystäväni riippakivi tietenkin! Hermoni olivat kiristyneet aika lailla jo kaupalla, mutta nyt kuulin pieniä napsahdusääniä jossain pääni takaosassa. Odotin, että riippis tuli kohdalleni ja kysyin haluaako se jotakin? Se alkoi selittämään, miten minun ei tarvitse maksaa ostoksiani, koska annoin rahan jo myyjälle. Sanoin, että aion maksaa omat ostokseni kuitenkin. Sitten hän alkoi selittämään, miten todella halusi olla oikein hyvä ystäväni ja plää plää ja sitten (en ihan kunnolla muista mitä tapahtui) mutta minä vaan räjähdin. Aloin huutaa sille jätkälle keskellä katua ja selittää miten se ei voi olettaa, että täysin eri kulttuurista tuleva ottaa hyvällä tuollaisen roikkumisen jos kerran ollaan tehty Nellin kanssa selväksi että meistä se ei tunnu mukavalta. Se voi vilkuutta meille kojultaan kun kävellään ohi, mutta se ei voi tulla ja raahautua perässä koko kortteliväliä! Jossain kohtaa se alko puhua päälle ja vaan huusin "Listen!" (vaikka teki mieli huutaa turpa kiinni). Ihmiset ympärillä alko kattella kun se painu kasaan ja mä purin siihen turhauteneisuuttani ja kireää pinnaani. Kun rauhoituin se sano vaan anteeksi ja mä vastasin vähän sellaisella "whatever"-asenteella, mutta siitä jäi aika hyvä fiilis ja vaikka olin vihainen, olin onnistunut olemaan yllättävän kohtelias huutaessani (ei rumia sanoja). Uskon, että tein asiani aika selväksi. Katselin vähän aikaa, miten se riippakivi löntysti pois ja sitten uskalsin mennä omaan kotiini. (nyt siitä on jo useampi päivä ja aina kun painuteen porukalla ohi, niin se morjestaa meille, mutta ei edes yritä aloittaa pidempää keskustelua. Pojat nauraa, että viesti taisi mennä perille, mutta me kuljetaan kuitenkin aina vähintään kahden hengen porukalla varmuuden vuoksi, eli ei hätää).

Puhuimme kämppisteni kanssa siitä, miten on aika vaikea suhtautua näihin ihmisiin toisinaan, sillä se voi olla vain kulttuurikysymys, että täälläpäin porukka tuppaa olemaan hieman liian ystävällistä suomalaisen silmissä, mutta toisaalta kaikkea ei vain voi sulattaa, eikä paikallinen voi olettaa, että ulkomaalainen on sinut paikallisten tapojen ja tottumusten kanssa. Olen huomannnut myös, että siinä missä suomalaiset puhuvat aika kohteliaan oloisesti, täkäläiset tuppaavat hieman käskyttämään ja puhe on aika voimakasta. Voi siis olla, että pitää jättää kaikenmaailman lässyttäminen vähemmälle ja yrittää enemmän samaistua täkäläiseen tiukkaan ja selkeään puhetyyliin, että omatkin viestit menisi paremmin perille.


24.9.

Sataa ihan sikana! Ja se huomioon ottaen on ihme, että tänään meillä oli aika hyvin sähköä. No, nythän ne sähköt tosin meni taas, mutta me aletaan jo tottua tähän. Se on jännä miten iloiseksi voi tulla siitä, kun kuulee jääkaapinn hurahtavan päälle, sillä se on meillä äänimerkkinä siitä, että taas saadaan valoa ja tuulettimet päälle. Olisi tosi vaikea päättää kumman ottaisi mieluummin, sähkön päivällä vai illalla. Jos päivällä ei ole sähköjä niin on ihan sika kuuma kun tuulettimet ei toimi ja jos illalla ei ole sähköä, ei näe mitään. No, on meillä pari kynttilää, mutta ei niiden valossa istuminen paljoa lämmitä sydäntä, kun siitä tulee jokailtainen juttu.

Meillä alkoi viimeinkin se harkka! Ai että oli mahtava käydä tutustumassa pääkeskustassa toimivaan sosiaalisen hyvinvoinnin yksikköön, joka vastaa kaikkien sosiaalityömuotojen toimnnasta ja verkostotyöstä. Kun pojat tekee töitä projektissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, me tutustutaan Nellin kanssa koko systeemiin ja päätetään sitten mikä ala kiinnostaa eniten ja päätetään sen jälkeen minne halutaan sijoittua. Ihmiset paikan päällä oli mahtavia ja ne selitti tosi hyvin meidän mahdollisuuksiamme ja omaa toimintaansa. Ensi maanantaina alkaa kunnon hommat ja päästään käsiksi tähän työhön. Toisaalta vähän jännittää kun meille tehdään nyt näemmä jokin testi koko sosiaalisentyön toiminnasta ja sen rakenteista Gambiassa tai jotain, eli täytyy yrittää tsempata tosissaan. Kaikki on alkanut sujua aika kivasti viime aikoina ja puhuttiin siitäkin Nellin kanssa, että on mukavaa olla välillä kotona, kun aina ollaan menty Abien tai jonkun muun johdolla jonnekin (yleensä shoppaamaan) ja sellainen juoksentelu ei vaan aina jaksa innostaa.

Eilen käytiin taas rannalla ja se oli mukavaa. Tällä kertaa siellä oli enemmn väkeä kun viimeksi ja yhdellä tyypillä oli hevonen jota se talutteli siellä. Hari halusi välttämättä ratsastaa sillä. Eikä riittänyt, että omistaja olisi taluttanut sitä, kun Harin piti saada ratsastaa yksin ja nopeasti kuin joku intiaani. Kun se sai heviseen vauhtia, se ei saanutkaan ohjattua sitä ja molemmat katosi mäen taakse. Hevosen omistaja lähti juosten niiden perään kahden tyypin kanssa ja me naurettiin rannalla. Kyllä ne sai sitten karanneen parivaljakon turvallisesti takaisin. Huomenna olisi tarkoitus mennä kirkkoon meidän autokuskin kanssa, mutta se ei ole vastannut lähettämääni tekstiviestiin, joten saa nähdä päästäänkö lähtemään. Ollaan muuten huomattu Nellin kanssa että täällä on yllättävän paljon kristillistä toimintaa. Lähinnä katolisen tai babtisti-kirkon, mutta voisi olla mukava yrittää tutustua siihen vähän paremmin. En muistakaan olenko maininnut tästä aiemmin, joten älkää pahastuko, jos satun toistamaan itseäni. Täällä yksi mahtavimpia kokemuksiani tähän asti on ollut ylistyskuoro, jonka laulu kaikuu joskus pimeällä. Siitä on tullut niin hieno "Afrikka-tunne" kun makaamme Nellin kanssa moskiittoverkon alla ja kuuntelemme, miten täysin pimeässä ja kuumassa Afrikan ilmassa kaikuu mahtavasti tummien naisten laulamana "Halleluja!" ja sitä rytmittää mieletön määrä rumpuja. Tuntuu, että laulajia on satoja ja ne laulaa varmaan kymmenäänisesti. Ei mitään hajua, mistä päin laulu tulee, mutta se kajahtelee aina välillä ja joskus sitä jatkuu niin kauan, että me ehditään nukahtaa, ennen kuin ne lopettaa. Se on tosi hienoa. (Ah, sähköt tuli takaisin! Tuuletin pelaa taas!)

Ai niin! Meillä on vähän haasteita kotona, sillä me tytöt yritetään ajatella hygieniaa ja ihan sellaisia maalaisjärjen perusjuttuja, mutta sama ei tunnu pätevän näihin Nepalilaisiin asuinkumppaneihimme. Tänään ne innostu ajatuksesta, että ne hankkii meille kotiin elävän kanan! Siis kanan, jota voidaan pitää takahuoneessa ja tehdä siitä lihaa kun se lakkaa antamasta meille riittävästi munia! No, se munajuttu oli vitsi, mutta vaikka ne olisi tehnyt sitä Nepalissa kuinka monta kertaa vaan ja osaisivat tappaa ja valmistaa kanan vaikka sadalla eri tavalla, niin tänne EI tuoda elävää kanaa! Me pidettiin pitkä sessio poikien kanssa ja tehtiin selväksi, että jos ne välttämättä haluaa tuoretta kanan lihaa, niin ne saa hankkia sen paikasta, jossa se laitetaan lihoiksi jo ennen kuin ne tuo sen kotiin. Piste.
Tänään selvisi muuten yksi kulttuurisidonnainen juttu: jokaisen kuun viimeinen lauantai on kansallinen siivouspäivä ja liikkeet ei aukea ennen yhtä. Samalla kaikilta odotetaan, että kukaan ei poistu kotoaan ennen tuota kellonlyömää. Jos ei ole mitään siivottavaa, voi vain olla, kunhan on kotona. Ei siitä vankilaan joudu, jos lähtee käppäilemään, mutta sellainen jännä juttu nyt tuli vastaan.

tanssia, traditioita ja huijareita

Eilen olimme Abien syntymäpäiväjuhlilla. Menimme sinne itsevarmana, mutta lopulta eksyimme vähän ja tulimme perille myöhässä. Sitten selvisi, että olisi ollut vielä varaa tulla vaikka monta tuntia myöhemminkin. Olimme kaikki talon etupihalla ja istuimme tuoleilla kuin kanat orrella ja odottelimme, että juhlakalu saapuu. Itse asiassa he olivat järjestäneet kahdet juhlat, sillä ensin juhlittiin jotain lasten kutsuja ja paikalla oli sikana muksuja. Sitten kun ne olivat lopulta ohi, odotettiin jälleen. Suraj kertoi, että Intiassa on vastaavanlainen traditio, missä kutsuvieraat odottavat juhlakalua tehden kunniakujan. Se oli ihan hauskaa, vaikka jouduimmekin lähtemään muita aikaisemmin. Olimme hakeneet edellisenä yönä pojat ja valvoneet aamuneljään, joten kaikki oli aika väsyneitä jo kymmenen aikaan illalla. Ja en ole nyt varma oliko noiden juhlien idea yleinen tapa Afrikassa, että juhlat aloitetaan päivää ennen oikeaa syntymäpäivää ja ne kestävät niin kauan, että päivänsankari itseasiassa saavuttaa oikean syntymäpäivänsä. Mutta me levitimme diakkilaisten hyvää mainetta ja tanssimme kuin hullut. Luulin, että täkäläiset olisivat koviakin tanssijoita, mutta meno oli vähän niinkuin jossain suomalaisessa nuortenillassa. Pari kokenutta (isosta) antaa palaa ja pelleilee musiikin tahtiin ja muut istuu seinää vasten ja mulkoilee. Silti, emme usko rikkoneemme mitään sovinnaisuussääntöä, sillä aikuiset nauroivat já hurrasivat meille ja Haddy, Abien äiti toi meille jopa välkkyvän diskovalon luomaan tunnelmaa. Siellä Afrikan yön pimeydessä me sitten jammasimme ja ihan hirveä ääni huusi taustalla, kuin jokin mutanttieläin olisi julistanut hyökkäystilan. Saimme kuulla, että ne olivat sammakoita. Sammakoita! (En kyllä haluaisi uida siinä lammessa...)

Tänään Abie tuli käymään luonamme ja matkasimme jälleen Westfieldiin shoppailemaan pojille nettiä ja hankkimaan ruokatarvikkeita. Ostoksia tulikin tehtyä niin paljon, että meidän piti ottaa kaksi taksia kaupan ovelta omalle ovellemme. Minä ja Nelli oltiin jo luottavaisia, että osattaisiin mennä kotiin, joten otimme toisen taksin ja meillä oli ruoat takakontissa, kun muu poppoo hyppäsi toiseen taksiin ja kaasuttivat kohti kotia. Meidän oli tarkoitus seurata heitä, mutta auto ei startannutkaan! Istuimme siinä kaupan edessä taksissa vaikka kuinka kauan ja naureskelimme tilanteelle Nellin kanssa, mutta kun taksikuski luovutti ja haki joukon poikia työntämään autoa, aloimme tosissaan nauramaan. Pojat työnsivät meitä varmaan 50 metriä ja kun olimme päässeet tielle, eikä auto ollut vieläkään käynnissä, nauroimme että ne varmaan työntää meidät kotiovelle asti. No, sitten se auto saatiin käyntiin ja matka sujui hyvin.
Abie kokkasi meille perinteistä afrikkalaista ruokaa, jossa oli paistettua sipulia, kanaa ja perunoita ja kylkiäisenä couscousta. Oli tosi hyvää. Siinä kohtaa tuli hieman haasteita, kun Abie huomautti, että Afrikassa ei syödä vasemmalla kädellä (vaikka meillä oli aterimet), joten piti vaihtaa veitsi ja haarukka keskenään.

Tällä hetkellä löhöämme kotona ja alamme kohta katsoa elokuvaa, kun Nellillä on niitä muutama muistitikulla mukana. Meillä on myös sellainen netti, että saamme käyttää sitä ilmaiseksi yhdentoista ja seitsemän välillä yöllä, joten aiomme tehdä leffalistat kukin meistä ja ladata niistä kaikki. Siinä on meille ajanvietettä pitkiksi, pimeiksi illoiksi, kun ei voi liikkua ulkona hyttysten pelossa. Toisaalta, meillä on ollut täällä tosi hauskaa nyt kun pojat on täällä. Ne on melkoisia pellejä, joten koskaan ei ole tylsää. Molemmilla on myös hieman neitimäisiä piirteitä, mutta ne vain tekee näistä tyypeistä tosi hyvää seuraa. Ja niille vielä sattuu kaikenlaista, mistä voidaan heittää läppää pitkin päivää. Niinkuin aamupalalla, jossa söimme taas sitä meidän aika hyvää hiekkaleipää, Suraj selitti juuri jotain ja oltiin taidettu puhua syömisestä, kun se pureskeli pari kertaa tosi isosti ja yhtäkkiä kuului ihan mieletön räksähdysääni. Se tuli Surajn hampasta kun se taisi puraista johonkin isompaan kiveen. Ensin oli sellainen puolen sekunnin hiljaisuus ja sitten kaikki repes täysillä kunnon nauruun. Siinä sulle afrikkalainen aamiainen. Vähän ajan päästä mä löysin omasta leivästäni puutikun, eikä se ollu kauhean pieni. Vieläkään vatsa ei ole ryhtynyt lakkoon tai suurempiin protesteihin, mutta ei nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Vaikka ensin tuntui siltä, että aika menee täällä ihan mieletömän hitaasti, sillä tuntu että oltiin eletty jo koko päivä, ja kello saattoi olla vasta kolme, mutta nyt kun ajattelee, että ollaan oltu täällä jo viikko, se tuntuu menneen aika nopeasti. Huomasin, että en ole kaiken muun selostuksen ohessa tainnut mainita ollenkaan meidän valkoista pikku ystäväämme "Pipanaa". (Saatamme äänestää vielä nimestä). Meillä on omalla pihallamme valkoinen vuohi, joka ensin aristeli meitä, mutta sitten siitä tuli meidän tyttöjen hyvä kavveri ja nyt se on kiintynyt poikiinkin. Kun saavumme kotiin, se juoksee meitä vastaan ja me taputamme sitä päähän. Se on valtavan söpö. Jos oleilemme kuistilla, se tulee siihen viereen tuijottelemaan meitä. Ensin annoimme sille nimeksi Pekka, mutta päädyimme tänään Nellin kanssa siihen, että se on tyttö. Sitten elokuvan katseluun...

Koko poppoolla helteeseen

Eilinen oli tähän mennessä paras päivämme Gambiassa, tai ainakin omasta mielestäni. Ystävämme Abie vei meidät rannalle. Lähdimme aamulla Abien merkistä ja kuljimme ensimmäistä kertaa kahdestaan paikallisella taksillla. Huutelimme vain "Westfield!" ja monet kuskit kysyivät, haluammeko koko päivän Banjul kierroksen, mihin olisi näemmä löytynyt enemmän kuskeja, mutta sitten saimme käyttöömme auton, joka vei meidät määränpäähämme. Näimme Abien ja jatkoimme toisella taksilla suoraan rannalle, jonne osaamme nyt itsekin mennä, joten tästä lähtien käymme siellä paljon!
Taksin käyttö oli hieno kokemus meille molemmille. Kun huomasimme vihdoin hahmottavamme kaupunkia ja tiesimme koko ajan, missä mennään, oli tosi helppoa ja luottavainen olo omasta liikkumisesta. Kun nousimme taksista heitimme ylävitosia riemunkiljahdusten saattelemana. Kyllä siinä muutama sivustakatsoja tuijotti, että mitä ihmettä?

Meren ranta oli suuuri ja yllättävän autio. Oli tosi mahtava vaan juosta pitkin rantaviivaa, eikä siellä ollut kuin muutama ihminen. Abie kertoi, että monet käyttävät eri rantoja, joten tuosta tulee ehdottomasti meidän suosikki. Aurinko paistoi ja hiekkaa oli joka paikassa. Silloin ei tietenkään välittänyt siitä, mitä ongelmia sen poissaamiseen tulisi, kun meillä on aika rajatusti vettä, mutta ainakin nautittiin. Abie istui rannalla koska ei osannut uida, vaikka uskaltautui silti meidän kanssamme veteen. Aallot oli valtavia! Oli mahtava juosta kohti ulappaa ja heittäytyä itsensä korkuisen aallon vietäväksi. Abie kyllä katseli vähän sillä ilmeellä, että siitä tuntu varmaan vähän oudolta käyttäytyä niin lapsellisesti. Sitten me innostuttiin keräämään näkinkenkiä, joita oli ihan sikana! Ja minkä kokoisia. Ei löydy kyllä samanlaisia Yyterin hiekkarannoilta. Loppupeleissä oltiin uimassa joku kolme tuntia ja yritettiin kyllä laittaa koko ajan lisää aurinkorasvaa, mutta hiekka hiersi käsivarsissa ja välillä innostui liikaa meren viileydestä, että jälkikäteen olkapäät vähän punotti molemmilla. Mutta ahkeraa toimintaa aftersunin kanssa ja hyvältä vaikuttaa.

Loppuillasta katsottiin elokuvaa ja yritettiin sinnitellä valveilla siihen asti, että lähdetään hakemaan poikia lentokentältä. Istuttiin pimeässä ja kuumassa, kun sähköt meni taas ja ainoa valomme oli tietokoneen näyttö. Meidän piti mennä ohjaajamme Haddyn autokuskin kanssa lentokentälle niin, että ollaan paikalla vähän ennen poikien konetta, joka laskeutui siinä puoli yhden aikaan yöllä, mutta kuskilla ei ollut tietoa siitä, moneltako kone laskeutuu, joten hän tuli aikaisemmin ja me heräsimme hänen soittoonsa, jossa hän vain kyseli missä olemme ja tulemmeko ulos vai emme? Molemmat oli ihan sekaisin ja mä vaan vastailin että: jees, jees, we come, eikä mulla ollu edes mitään hajua siitä kuka langan toisessa päässä oli. No, soitettiin siinä samalla sille meidän poliisi-kaverille ja se ihmetteli miksei olla soitettu aikaisemmin, mutta toivotteli kuitenkin tervetulleeksi lentokentälle. Saatiin pojat turvallisesti kotiin ja mentiin nukkumaan. Samalla matkalla meille selvisi, että taksikuskimme oli kristitty ja sovimme, että hän vie meidät ensi viikon sunnuntaina kymmenen messuun. Aivan mahtavaa! Olen palanut halusta päästä osallistumaan afrikkalaiseen messuun niin kauan kuin jaksan muistaa. Yöllä oli kovin ukkosmyrsky ikinä! Tai ainakin tähän mennessä. Vettä tuli jo silloin kun katseltiin leffaa niin paljon,, että ei kuultu mitään vaikka koneen äänet oli täysillä. Ihan kun isoja kiviä olis satanu hulluna alas taivaalta ja yöllä ukkonen tuli ihan päälle. Aina kun välähti, sitä seurannut jyrinä tuntu ihan siltä, että koko talo olis tärissy.

Nyt on sunnuntai ja olemme opettaneet pojille hieman asioita, joita olemme itse kohdanneet täällä, kuten taksikäytäntöjä, ostosten tekemistä jne. Nyt on aika leppoisaa. Paistoimme aamupäivällä ison kasan lettuja ja kilistelimme paikillista limpparia Vimtoa. Hari ja Nelli on päiväunilla ja minä datailen Surajn kanssa sähkötuulettimen vieressä. Tänään olemme menossa Abien synttäreille, jotka pidetään illemmalla. Tiedossa ainakin kakkua ja uusia afrikkalaisia tuttavuuksia. (ette voi arvata miten paljon mun päästä tuli hiekkaa kun yritin pestä sitä aamulla tavoitteena olla vähän siistimpi synttäreillä.) Käytyäni tänään vessassa, huomasin, että paikallinen bakteeritaso alkaa ottaa yliotetta ja vetää vatsaani löysälle. Toivotaan, että se on nopea ja ohimenevä juttu. Olemme puhuneet Nellin kanssa siitä, miten meitä luultavasti pelottaa täällä se, että sairastumme, sillä sairaanhoidontaso on hyvin alhainen verrattuna Suomeen. Ohitimme erään "klinikan" mennessämme ostoksille pari päivää sitten ja sanonpa vaan, että mieluummin antaisin itseäni hoidettavan vaikka jossain suomalaisessa romuvarastossa. No, eipä tässä auta muu, kuin yrittää olla mahdollisimman tarkka siitä mitä syö, muistaa oma hygienia ja käsienpesu ja tärkeimpänä rukoilla, että Jumala huolehtii vaikka saatavilla ei olisikaan Suomeen verrattavaa lääkehoidollista tasoa. On kuuma.

Aamuvirkun päiväkirja

Kun ei voi tietää, milloin pääsen taas seuraavan kerran käymään täällä, ajattelin heti näin aamun kunniaksi päivittää tätä menoamme vähän lisää. Ollaan Nellin kanssa juuri syöty aamiaista, vaikka sitä hidasti se, että jouduttiin käymään Ibramin kantamarketissamme ostamassa tarvikkeita. Eilen illalla sitä ei huomannut, mutta aamulla valmistaessamme tavallisen aamiaisemme, huomasin, että viimeien leipämme näytti vähän oudolta ja oli mennyt homeeseen. (Oli myös hassua, että siinä oli jokin linnun höyhen kiinni, mutta ei oltu nähty sitä aikaisemmin ja vaan mietittiin, että minkäköhän kanalan lattialla toikin leipä on kierinyt...)

Yöllä oli kuin olikin sähköt, joten saimme nukuttua melko mukavasti tuulettimen lempeässä hyväilyssä (vaikka silti oli aika lämmin). Tänään mennään käymään rannalla harjoitteluohjaajamme tyttären, Abien, kanssa. Tosin ei mitään tietoa siitä, mihin aikaan me nähdään. Täällä on aikakäsitys vähän sellanen, että tehdään kun tehdään ja nähdään kun nähdään.
Pojat saapuu tänään Banjuliin puoli yhdeltä yöllä ja me mennään niitä vastaan Nellin kanssa. Mutta meille on järjestetty kyyti. Tästäkin näkee vähän tätä hintatason alhaisuutta, että kun haetaan pojat, niin me maksetaan siitä taksikyydistä 300 dalasia (D), joka on noin kahdeksan euroa ja matkaa yhteen suuntaan on vähän alle parikymmentä kilometriä.

No, haluan ehdottomasti kertoa vähän täkäläisistä ihmisistä. Aivan ihanaa sakkia, mutta näin suomalaisena kaipaisi ehkä vähän enemmänkin sellaista omaa rauhaa. Siihen on alkanut tottua, että kadulla kulkiessa kaikki kääntyy tuijottamaan ja lapset juoksee perässä huutaen "twuaap, twuaap!" Kuultiin, että se tarkoittaa valkoihoista, mutta se ei kuulemma ole rasismiä, joten ei kannata välittää. Aika hauska ajatus, että meihin voisi kohdistua rasisimia. Jostain syystä kaikki lapset haluaa aina käydä koskemassa meidän käsiä. Ne tulee käsi ojossa ja hymyilee tyytyväisinä, jos otetaan niitä vähäksi aikaa kädestä kiinni.
Täällä saa kavereita tosi nopeasti. Aina kun mennään johonkin, niin on se sitten kadulla, marketissa tai aikalailla missä vaan, niin joku aloittaa keskustelun sanomalla "Päivää, kuinka voitte?" Ja me vastataan, että hyvin, kuinkas itse voit? Sitten se alkaa kysellä mistä ollaan ja sitä rataa eikä olla montaa sanaa vaihdettu kun meille tarjotaan jo puhelinnumeroa ja joku lupautuu auttamaan aina kun vaan tarvitaan sitä.

Eilen illalla saimme ensi kosketuksen kutiaviin ötökänpuremiin. Tai ainakin minä sain. Huomasin vain jossain kohtaa, että kutittaa ja tunsin pieniä pistonjälkiä. Sanon tunsin, koska me oltiin vierailemassa Abien luona ja sillioin oli jo tullut tosi pimeää. Toivotaan, että malarialääkityksessä on riittävästi potkua.

Niin! Sen meinasin kokonaan unohtaa, että me käytiin eilen katsomassa paikallista jalkapallo-ottelua. Oli kyllä iso tapahtuma. Ja vaikka itse matsissakin oli katselemista, muistan vielä paremmin tappelun, joka syntyi yhtäkkiä muutaman metrin päässä siitä, missä me istuttiin. Yleisö ympäriltä kääntyi tyynesti seuraamaan tappelua, jossa lenteli tuolit ja kuusi äijää yritti pitää kahta erossa toisistaan.
Matsissa päästiin myös syömään kunnolla kaikkea paikallista pikkunaposteltavaa, joita kanniskeltiin siinä meidän edessä. Paahdetut pähkinät, joista tehdään myös maapähkinävoita, oli tosi hyviä. Kolmella dalasilla sai aika ison keon, josta otettiin, kuorittiin ja iskettiin suuhun. (Tosin olin nähnyt aikaisemmin kadun varrella kyseisten pähkinöiden myyjiä ja niistä kukaan ei pääsisi hygieniatarkastusta läpi. Yksikin äijä vaan makasi niiden pähkinöiden päällä, kun ne oltiin levitelty maahan sanomalehtien päälle. Nam. ...no, kyllä ne oli oikeesti aika hyviä ja vatsa ei ole vielä protestoinut, joten aiköhän tästä selvitä hengissä). Näihin kuviin ja tunnelmiin Afrikan helteestä.

Prioriteettejä ja kodin arvostusta

Nyt on jo neljäs ilta jolloin istun Gambiassa, paikassa, jota kutsun tällä hetkellä kodikseni. Muuksi sitä ei voi oikein kutsua, sillä meillä ei ole osoitetta (ei ole näemmä mitään kadun nimi-systeemiä tai alonnumeroita). Syy, miksi en ole päivittänyt aikaisemmin, vaikka asiaa on ja tulee hirveästi, johtuu siitä, että en ole päässyt koneelle. Läppärini akku ei ole kestollaan pilattu, vaikka tähän mennessä melkein kolme tuntia on tuntunut pitkältä ajalta viettää näytön ääressä. Meillä katkeaa sähköt monta kertaa päivässä ja tähän mennessä on ollut lähestulkoon harvinaisempaa, että tulee virtaa kuin että istumme pimeässä. Ja sähköä on toden teolla alkanut arvostamaan: viikon keskilämpötila on ollut n.32 astetta, välillä enemmän ja sunnuntaiksi on luvattu mukavaa ja kevyttä 36 astetta. Juuri tällä minuutilla kun kirjoitan, virtamme katkesi kolmannen kerran tänä iltana ja ainoa valo tulee kannettavani ruudusta. Yöaikaan virtaa arvostaa eniten, sillä nukkuminen on aika tuskallista näissä lämpötiloissa, jos taloon kuuluva sähkötuulettimemme vain seisoo härnäten meitä, liikahtamatta. Viime yö kuului näihin. Emme voi pitää edes ikkunaita auki, vaikka ilma saattaisi olla viileämpää, sillä täällä tulee yöaikaan sellaiset monsuunisateet, että vesi tulee sisälle. Tälläkin hetkellä salamoi ja sataa. Toisaalta ihan upeaa katseltavaa, mutta joka paikkaa pitkin valuva hiki latistaa tunnelmaa jonkin verran, eikä suihkusta ole kuin muutama hassu minuutti. Toivottavasti sana "suihku" ei herätä liian ylellistä mielikuvaa, sillä sitä se ei ole. Seisomme vuoronperään pienen lirun alla peläten, että se loppuu ennen kuin saamme huuhdottua shampoon hiuksista pois.

Ruoanlaittoon sähköt eivät vaikuta, sillä kokkaamme ruokamme kaasuhellalla. Kaasu pitää ostaa ja hoitaa itse - tietenkin. Ruokavalikoimaan sähkö taas vaikuttaa enemmän, sillä emme voi ostaa mitään mikä vaatii jääkaappisäilytyksen, sillä vaikka omistamme kyseisen vempeleen, siitä ei ole hyötyä sähkökatkosten aikana. Ruoan hankinta ja pakkaus on ollut aika erikoinen kokemus: meillä on lähikauppa, joita samanlaisia löytyy tusinoittain tästä lähialueelta. Se on kuin avonainen vanha ja likainen pieni huone, tai varasto, jossa on tarjolla perus arjen juttuja. Meidän lähikauppiaamme on Ibram tai Abraham. Molemmat tarkoittavat samaa, mutta lausuminen riippuu pohjakielestä. Asiointi on yllättävän helppoa, vaikka vähän epäilemme että Ibram ei osaa englantia kuin muutaman sanan.´, (tai sitten hän on aika ujo). Niin, siitä ruoasta! Vesi on pakattu todella erikoisesti 500dl pusseihin. Sisältö kuuluu juoda puremalla reikä yhteen pussin kulmaan ja imeä. Leipä lojuu odottamassa ja niitä käännellään, kosketellaan ja sitten kietaistaan oston tapahtuessa vanhaan sanomalehteen. Täällä syödessämme, ei ole oikeastaan väliä, mitä se on, mutta aina välillä jotain kovaa rouskahtelee hampaiden välissä ja olemme Nellin kanssa tulleet siihen lopputulokseen, että kyseessä on hiekkaa. Jeps, meidän kaikki ruokamme on maustettu pienellä määrällä hiekkaa.

Olemme oppineet matkustamisen saloja parin viime päivän aikana ja alamme olla Nellin kanssa valmiita kulkemaan ilman saattajaa, vaikka täkäläinen väkin onkin hyvin ystävällistä ja auttavasta, joten varmasti iana saisimme saattajan. (Eilen illalla ollessamme kaupassa, asioinnissamme auttoi sellainen mies jonka nimi oli "Savage". Hän antoi puhelinnumeronsa ja sanoi, että voimme soittaa hänelle milloin vain jos tarvitsemme apua tai haluamme oppaan päiväreissuillemme). Täällä liikutaan joko jalan, pyörällä tai takseilla. Takseja on kolmen laisia: turistitaksit vievät aikalailla minne vain ja ovat yksityisempiä, mutta hieman kalliimpia. Tosin niissäkin voi keskustella hinnasta. Pikkutaksit ovat henkilöauton kokoisia, mutta ne tungetaan täyteen kuin pienet bussit. Jokainen voi nousta kyytiin mistä vain ja sanoa määränpään, maksaa ja hypätä pois. Porukkaa lappaa oman matkan aikana ulos ja sisään ja mikä matka tahansa maksaa saman 7 dalasia (eli noin 25 senttiä). Sitten on vielä omat suosikkini isot taksit, jotka ovat käytännössä minibusseja, haloamassa käsiin ja ne lastataan vielä enemmän kukkuroilleen. Aina on tilaa uudelle matkustajalle vaikkei mahtuisi hengittämään. Kyydissä on nuori poika tai tyttö, joka huutelee ikkunasta ihmisille taksin määränpäätä ja jos kiinnostaa voi hypätä kyytiin. Mutta vaikka täällä on ihan sika karua, ja siitä haluan kertoa vielä lisää, niin on tää myös mykava kokemus. On tosi hienoa nähdä niin erilainen maailma. Nyt käyn laittamassa kattilan katon vuotokohdan alle ja painun pehkuihin. Oli pitkä päivä.

Kuoleman kourissa, mutta vielä optimisti

Istun tällä hetkellä Gambiassa, Kotussa, Sunset Beach -nimisessä hotellissa. (jota voin muuten suositella kaikille Afrikkaan aikoville. Supersaverin kautta saatiin vielä tosi halvalla majoitus sekä aamiainen). Kävimme syömässä matkakumppanini, Nellin, kanssa pari tuntia sitten ja ruoka oli hyvää. Siellä oli iso pöytä, jossa tarjoiltiin vaikka mitä ja tosi mukava vanhempi herra selitti ja jutteli, että tiedetään mitä missäkin on. Se jopa paistoi meille aamiaisletut siinä silmien alla. Eli nyt maailma hymyilee ja on turvallinen sekä puhdas olo. Ei tämä mikään viiden tähden hotelli ole, ei edes kolmen, mutta löytyy juokseva vesi, kunnon vessanpönttö, nettiyhteys, oikeanlaiset pistokkeet ja ilmastointilaite. (joka tuntuu vähän hiipuneen - ehkä se ei kestä liikaa yhtämittaista päälläoloa.)

Päivä Barceloonassa meni hyvin. Lentokoneessa ei oikein pystynyt nukkumaan niin Nelli heittäytyi lentokentällä lattialle ja minä hieman aikuisempana käperryin selkäkramppeja aiheuttavaan asentoon penkille nojaten käsinojaan. Barceloona itsessään ei ollut kummoinen. Ihan jees mesta, jossa oli sikana pikku krääsää myyviä kojuja ja kerjälläisiä.Se oli hieno kokemus, kun käytiin isolla markettialueella, missä oli aseteltu esille valtavat määrät hedelmiä, vihanneksia, karkkeja, kalaa, äyriäisiä ja lihaa. Niitä roikkui katosta ja oli pinottuna limittäin laatikoissa, pöydillä ja hyllyillä. Iloinen óla aloitti hyvän ja ystävällisen kaupankäyynin, mutta ainakin itselleni kävi niin, että englanninkielen hypättyä peliin, palvelun innokkuus laski pakkasen puolelle. No, sainpahan ainakin syötyä sellaista turepuristettua hedelmäjuomaa jossa oli kiwiä ja ananasta.
Katseltiin nähtävyyksiä kuten Gaudin suunnittelemia rakennuksia, jotka muistutti ihan satukirjojen karkista tehtyjä taloja. Ruokapaikkoja oli itseasiassa tosi vaikea löytää, sillä pieniä katuja, joiden varrella ne sijeitsee oli varmaan miljoonia ja niitä kun tuli ravattua nälkäisenä edestakaisin, meinasi välillä huumorintaju loppua kesken. Mutta vain meinasi. Se päivä sujui tosi mukavasti ja sitten noustiin jatkolennolle.

Kone laskeutui Gambiaan ihan oikeaan aikaan, puoli yksitoista paikallista aikaa. Oli hauska verrata laskeutuvasta koneesta näiden kahden paikan energiakulutuksen tasoa, kun Barceloona hohti pimeässä aamuyössä kuin kultainen meri, kun taas Banjulissa lentäjä joutui varmaan luottamaan osittain tuuriin, että löysi oikean laskeutumispaikan. Vähän alkoi jännittää siinä vaiheessa, kun tultiin ulos koneesta. Tyyppejä kulki kentällä taskulamput ojossa ja meidän koneen edellä ajo sellainen tavallinen henkilöauto, joka väläytteli kaikkia valoja koko ajan, että pilotti osaa seurata sitä. Tämä oli aika varmasti varokeino, että ei ajettu lentokoneella heinikkoon. Bussi, joka kuljetti meidät koneelta terminaaliin oli ihan täynnä tummia ihmisiä lukuunottamatta paria espanjalaista pariskuntaa ja yhtä suomalaista naista, josta saattoi arvata, millaisella lomalla hän oli.

Terminaalissa homma kulki aika kivasti. Kukaan ei käynyt kimppuun ja kun mentiin jonottamaan passintarkastukseen kaikki kävi kivasti (vaikka se tarkastaja alkokin kysellä "missä se voisi vielä tavata meitä tän meidän matkan aikana"). No, vaikka meillä ei ollu ketään vastassa kun ei oltu ehditty tilata etukäteen kuljetusta ja ajateltiin vaan ottaa tyynesti taksi, kävikin sellainen yllätys, että paikallinen poliisi tuli juttelemaan kun odotettiin laukkuja koneesta. Kun se sai kuulla, että ollaan ekaa kertaa maassa, eikä kukaan ole vastassa se tuli meidän kanssa kaikki terminaalin vaiheet siinä ihan mukana ja selitti mitä nyt tapahtuu ja mitä nyt tapahtuu. Ja kun me kiitettiin avusta ja oltiin jo lähdössä se sano, että se hankkii meille taksin. Ai niin, unohdin sanoa, että siinä seistessä ja jutellessa selvisi, että se osasi ruotisia. Sitä haastettiin siinä vähän ja häpeäkseni myönnän, että oma kielitaito loppu ennen sitä aijää.
No, kun mentiin ulos sen saattamana niin siihen ilmesty toinen tyyppi, jolla oli sama nimi ja hieno, ykstyinen auto, johon meini meidän kamat ja me perässä. Sitten se poliisikin nousi siihen autoon ja oli ihan että, mä tuun saattamaan teidät perille asti, ei hätää. Oli ihan sika epäilyttävää! Mutta kun se kerran oli pyöriny jonkin näköisessä virka-asussa siellä terminaalissa niin kai me siihen voidaan luottaa (ainakin yhtä paljon kun kehen muuhuin tahansa outoon taksikuskiin). No, siinä me oltiin ja llähdettiin ajamaan yön pimeyteen. Ja hitsi se kesti. Ja mitä kauemmin istuttiin autossa ja juteltiin niiden kahden kanssa, sitä enemmän tuli sellanen olo, että idiootti! Ne tappaa meidät! Mäkin mietin koko ajan että miten pääsen ulos ja mitä kaikkea teen jos tilanne alkaa riistäytyä käsistä. Sitten tuli sellaisia pieniä juttuja, mitkä vaan teki olon entistä hermostuneemmaksi. Välillä pysähdyttiin juttelemaan joillekin tyypeille, jotka seiso tienvieressä ja "kaikki oli jotain virkavaltaa" tai jotain. Sitten eksyttiin ja lopulta ajettiin väärälle hotellille. Sitten kun lähdettiin siellä niin sen toisen äijän piti käydä pissalla ja pysäytettiin tien sivuun. Se ei meinannu päästä ulos ja kuski sano, että sillä on lapsilukko päällä. TZIN TZIN!!!! Ei hyvä!! No, kun se tuli takaisin sieltä puskasta me ei saatu autoa käyntiin. Muistelin kauhuissani miten olin lukenut oppaasta eri huijarikeinoja ja tää oli yksi niistä! Ne esittää että auto ei käynnistykään tai siihen tulee jokin vika ja sitten kun ollaan parkissa niin uhrien ruumiit ei löydy viikkoihin Afrikan metsistä - jos ikinä! Mutta sitten se teki jotain konepellin alla ja homma toimi. Kun oltiin ajeltu tunnin verran yhteensä päästiin sinne oikealle hotellille ja saatiin molempien apulaistemme yhteystiedot ja aina voidaan kuulemma soittaa. Me muututtiin Nellin kaa tosi unisiksi kun hermot laukes ja tajuttiin että ne ei ollu huijareita ja me selvittiin hengissä! Sitten mentiin huoneeseen ja nukuttiin makesti koko yö. Vaikka juteltiin vielä jälkipaniikkia pois - mutta toisaalta, mitä siinä tilanteessa olis voinu tehdä kun vaan odottaa ja katsoa miten käy ja yrittää olla varuillaan?

Aamulla käytiin ihaileen aaltoja aamiaisella ja nyt mennään katteleen paikkoja. Tässä on vielä reilu puoli tuntia ennen kuin sen Haddyn kuski tulee tänne. Tosin aamulla saatiin aikaiseksi uusi dilemma. Suomalaiset on näemmä alkaneet kartuttaa tiettyä mainetta täällä Gambiassa ja me ei enää tiedetä uskalletaanko sanoa mistä ollaan ilman, että kaikki kuvittelee meidänkin olevan jollain seksilomalla.... no näihin kuviin ja tunnelmiin. Ajattelen Suomea ja kaikkia kavereita siellä aina jollain tasolla. Kyllä tästä tulee varmasti hyvä harjoittelu.

Painajaisia ja uskonpuutetta

Neljä päivää varsinaiseen lähtöön, joka siis tapahtuu tiistaina 13.9. klo 02:25 Helsingin lentokentältä. Päivisin koen olevani töysin kunnossa ja odotan todella innolla varsinaista matkaa: millaisia ihmiset ovat, millainen hintataso on, millainen sää siellä on, millaiset vessat siellä on... Loputtomasti odotettavaa. Mutta iltaisin, tai oikeastaan öisin, päässäni alkaa pyöriä sellainen filmi, jossa käydään läpi loputon lista asioita, mitä olen tehnyt ja mitä voisi olla tekemättä. Mihin en ole valmistautunut? Oikeasti olen valmistautunut lähes kaikkeen: ostin rannekellän, jotta en herätä varkaiden huomiota joutuessani tarkastamaan aikaa kalliista kännykästä, minulla on kolme eri pussukkaa ja taskua, joihin voin kylvää arvokkaan omaisuuteni, ettei ainakaan kaikkea kukaan älyä viedä kerralla - hyvä, jos itse muistan missäpäin vaatteitani mikäkin tavarani on. Ostin jopa "feikki-kihlasormuksen", jota pidän näkyvästi sormessani, hätistääkseni vaaleista länsimaalaisista kiinnostuneita vaimonmetsästäjiä kauemmas. Sanoisin, että olen aika hyvin valmistautunut.
Silti öisin olen nukkunut hyvin levottomasti ja alitajuntani tuo esille jännityksen jonka olemassaolosta en ole edes tietoinen päiväsaikaan. Muutama yö sitten näin unta, että terroristijoukko nappasi minut, sitoi raajani, kiinnitti jalkoihini painon ja heitti minut mereen. Se ei ollut kaunis uni. Heräsin säpsähtäen ja pelästytin rajulla ylösnousullani väliaikaisen kämppikseni koiran, joka sai hepulin ja alkoi poukkoilla ympäri makuuhuonetta huutaen keskellä yötä. ...että sellaista...

Syytän tästä huonosta tilastani vastuullista otettani, joka on hyvin harvinainen minulle. Pakkasin ensimmäistä kertaa elämässäni yli viikko ennen lähtöä ja kaikki on aika lailla valmista. Äitini auttoi analysoimaan, että nyt kun olen pakannut, minulle on noussut alitajuntaan ymmärrys siitä, että olen todella lähdössä - ja aika pian. (en tule enää ikinä pakkaamaan liian aikaisin).

Haluan jakaa vielä uskonpuutteeseen liittyvän kokemuksen, joka sattui minulle tänään. Lähdemme siis aika pian ja meillä on ollut vähän haasteita majoituksen kanssa. Suoraan sanoen, emme vielä eilen tienneet Nellin (kanssamatkaajani) kanssa, missä asuisimme. Vitsailimme paljon bambumajoista ja teltoista, mikä nauratti eiliseen asti, jolloin oma hymyni alkoi jo vähän hyytyä. Olen kaiken aikaa hokenut itselleni ja muille, miten kaikella on tapana järjestyä ja luotan täysin siihen, miten Jumala järjestäisi homman - niinhän Hän tekee aina. Mutta tänään en voinut olla ajattelematta, miten vähän aikaa menoomme on ja että me emme saisi kämppää mistään. Meillä ei oikeasti olisi kattoa, eikä luultavasti edes seiniä! En muistanut enää hokemaani ja laitoin paniikissa viestiä kahdelle nepalilaiselle pojalle, jotaka olvat tulossa harjoitteluun samaan kaupunkiin ja tuntevat paikallisen, joka voisi hankkia meille kämpän. Heti kun olin painanut "lähetä" -nappia, Nelli soitti ja kysyi olinko tsekannut sähköpostia viimeiseen tuntiin? No, en ollut. Siellä oli kaksi asuntotarjousta meille, mikä tarkoittaa, että todella saamme kämpän. Jos olisin malttanut vain muutaman sekunnin ennen panikointiani.... Siinä tilanteessa minua nolotti ja jos Jumala olisi vain yhdessä tietyssä pisteessä, olisin katsonut häntä pahoittelevasti ja myöntänyt olevani idiootti. Kuvittelin jopa, miten Hän vastaisi yksinkertaisesti: "Jep." Mutta onneksi olen Hänen idioottinsa, joten saan aina uuden tilaisuuden uskoa paremmin.