Neljä päivää varsinaiseen lähtöön, joka siis tapahtuu tiistaina 13.9. klo 02:25 Helsingin lentokentältä. Päivisin koen olevani töysin kunnossa ja odotan todella innolla varsinaista matkaa: millaisia ihmiset ovat, millainen hintataso on, millainen sää siellä on, millaiset vessat siellä on... Loputtomasti odotettavaa. Mutta iltaisin, tai oikeastaan öisin, päässäni alkaa pyöriä sellainen filmi, jossa käydään läpi loputon lista asioita, mitä olen tehnyt ja mitä voisi olla tekemättä. Mihin en ole valmistautunut? Oikeasti olen valmistautunut lähes kaikkeen: ostin rannekellän, jotta en herätä varkaiden huomiota joutuessani tarkastamaan aikaa kalliista kännykästä, minulla on kolme eri pussukkaa ja taskua, joihin voin kylvää arvokkaan omaisuuteni, ettei ainakaan kaikkea kukaan älyä viedä kerralla - hyvä, jos itse muistan missäpäin vaatteitani mikäkin tavarani on. Ostin jopa "feikki-kihlasormuksen", jota pidän näkyvästi sormessani, hätistääkseni vaaleista länsimaalaisista kiinnostuneita vaimonmetsästäjiä kauemmas. Sanoisin, että olen aika hyvin valmistautunut.
Silti öisin olen nukkunut hyvin levottomasti ja alitajuntani tuo esille jännityksen jonka olemassaolosta en ole edes tietoinen päiväsaikaan. Muutama yö sitten näin unta, että terroristijoukko nappasi minut, sitoi raajani, kiinnitti jalkoihini painon ja heitti minut mereen. Se ei ollut kaunis uni. Heräsin säpsähtäen ja pelästytin rajulla ylösnousullani väliaikaisen kämppikseni koiran, joka sai hepulin ja alkoi poukkoilla ympäri makuuhuonetta huutaen keskellä yötä. ...että sellaista...
Syytän tästä huonosta tilastani vastuullista otettani, joka on hyvin harvinainen minulle. Pakkasin ensimmäistä kertaa elämässäni yli viikko ennen lähtöä ja kaikki on aika lailla valmista. Äitini auttoi analysoimaan, että nyt kun olen pakannut, minulle on noussut alitajuntaan ymmärrys siitä, että olen todella lähdössä - ja aika pian. (en tule enää ikinä pakkaamaan liian aikaisin).
Haluan jakaa vielä uskonpuutteeseen liittyvän kokemuksen, joka sattui minulle tänään. Lähdemme siis aika pian ja meillä on ollut vähän haasteita majoituksen kanssa. Suoraan sanoen, emme vielä eilen tienneet Nellin (kanssamatkaajani) kanssa, missä asuisimme. Vitsailimme paljon bambumajoista ja teltoista, mikä nauratti eiliseen asti, jolloin oma hymyni alkoi jo vähän hyytyä. Olen kaiken aikaa hokenut itselleni ja muille, miten kaikella on tapana järjestyä ja luotan täysin siihen, miten Jumala järjestäisi homman - niinhän Hän tekee aina. Mutta tänään en voinut olla ajattelematta, miten vähän aikaa menoomme on ja että me emme saisi kämppää mistään. Meillä ei oikeasti olisi kattoa, eikä luultavasti edes seiniä! En muistanut enää hokemaani ja laitoin paniikissa viestiä kahdelle nepalilaiselle pojalle, jotaka olvat tulossa harjoitteluun samaan kaupunkiin ja tuntevat paikallisen, joka voisi hankkia meille kämpän. Heti kun olin painanut "lähetä" -nappia, Nelli soitti ja kysyi olinko tsekannut sähköpostia viimeiseen tuntiin? No, en ollut. Siellä oli kaksi asuntotarjousta meille, mikä tarkoittaa, että todella saamme kämpän. Jos olisin malttanut vain muutaman sekunnin ennen panikointiani.... Siinä tilanteessa minua nolotti ja jos Jumala olisi vain yhdessä tietyssä pisteessä, olisin katsonut häntä pahoittelevasti ja myöntänyt olevani idiootti. Kuvittelin jopa, miten Hän vastaisi yksinkertaisesti: "Jep." Mutta onneksi olen Hänen idioottinsa, joten saan aina uuden tilaisuuden uskoa paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti