Aamuvirkun päiväkirja

Kun ei voi tietää, milloin pääsen taas seuraavan kerran käymään täällä, ajattelin heti näin aamun kunniaksi päivittää tätä menoamme vähän lisää. Ollaan Nellin kanssa juuri syöty aamiaista, vaikka sitä hidasti se, että jouduttiin käymään Ibramin kantamarketissamme ostamassa tarvikkeita. Eilen illalla sitä ei huomannut, mutta aamulla valmistaessamme tavallisen aamiaisemme, huomasin, että viimeien leipämme näytti vähän oudolta ja oli mennyt homeeseen. (Oli myös hassua, että siinä oli jokin linnun höyhen kiinni, mutta ei oltu nähty sitä aikaisemmin ja vaan mietittiin, että minkäköhän kanalan lattialla toikin leipä on kierinyt...)

Yöllä oli kuin olikin sähköt, joten saimme nukuttua melko mukavasti tuulettimen lempeässä hyväilyssä (vaikka silti oli aika lämmin). Tänään mennään käymään rannalla harjoitteluohjaajamme tyttären, Abien, kanssa. Tosin ei mitään tietoa siitä, mihin aikaan me nähdään. Täällä on aikakäsitys vähän sellanen, että tehdään kun tehdään ja nähdään kun nähdään.
Pojat saapuu tänään Banjuliin puoli yhdeltä yöllä ja me mennään niitä vastaan Nellin kanssa. Mutta meille on järjestetty kyyti. Tästäkin näkee vähän tätä hintatason alhaisuutta, että kun haetaan pojat, niin me maksetaan siitä taksikyydistä 300 dalasia (D), joka on noin kahdeksan euroa ja matkaa yhteen suuntaan on vähän alle parikymmentä kilometriä.

No, haluan ehdottomasti kertoa vähän täkäläisistä ihmisistä. Aivan ihanaa sakkia, mutta näin suomalaisena kaipaisi ehkä vähän enemmänkin sellaista omaa rauhaa. Siihen on alkanut tottua, että kadulla kulkiessa kaikki kääntyy tuijottamaan ja lapset juoksee perässä huutaen "twuaap, twuaap!" Kuultiin, että se tarkoittaa valkoihoista, mutta se ei kuulemma ole rasismiä, joten ei kannata välittää. Aika hauska ajatus, että meihin voisi kohdistua rasisimia. Jostain syystä kaikki lapset haluaa aina käydä koskemassa meidän käsiä. Ne tulee käsi ojossa ja hymyilee tyytyväisinä, jos otetaan niitä vähäksi aikaa kädestä kiinni.
Täällä saa kavereita tosi nopeasti. Aina kun mennään johonkin, niin on se sitten kadulla, marketissa tai aikalailla missä vaan, niin joku aloittaa keskustelun sanomalla "Päivää, kuinka voitte?" Ja me vastataan, että hyvin, kuinkas itse voit? Sitten se alkaa kysellä mistä ollaan ja sitä rataa eikä olla montaa sanaa vaihdettu kun meille tarjotaan jo puhelinnumeroa ja joku lupautuu auttamaan aina kun vaan tarvitaan sitä.

Eilen illalla saimme ensi kosketuksen kutiaviin ötökänpuremiin. Tai ainakin minä sain. Huomasin vain jossain kohtaa, että kutittaa ja tunsin pieniä pistonjälkiä. Sanon tunsin, koska me oltiin vierailemassa Abien luona ja sillioin oli jo tullut tosi pimeää. Toivotaan, että malarialääkityksessä on riittävästi potkua.

Niin! Sen meinasin kokonaan unohtaa, että me käytiin eilen katsomassa paikallista jalkapallo-ottelua. Oli kyllä iso tapahtuma. Ja vaikka itse matsissakin oli katselemista, muistan vielä paremmin tappelun, joka syntyi yhtäkkiä muutaman metrin päässä siitä, missä me istuttiin. Yleisö ympäriltä kääntyi tyynesti seuraamaan tappelua, jossa lenteli tuolit ja kuusi äijää yritti pitää kahta erossa toisistaan.
Matsissa päästiin myös syömään kunnolla kaikkea paikallista pikkunaposteltavaa, joita kanniskeltiin siinä meidän edessä. Paahdetut pähkinät, joista tehdään myös maapähkinävoita, oli tosi hyviä. Kolmella dalasilla sai aika ison keon, josta otettiin, kuorittiin ja iskettiin suuhun. (Tosin olin nähnyt aikaisemmin kadun varrella kyseisten pähkinöiden myyjiä ja niistä kukaan ei pääsisi hygieniatarkastusta läpi. Yksikin äijä vaan makasi niiden pähkinöiden päällä, kun ne oltiin levitelty maahan sanomalehtien päälle. Nam. ...no, kyllä ne oli oikeesti aika hyviä ja vatsa ei ole vielä protestoinut, joten aiköhän tästä selvitä hengissä). Näihin kuviin ja tunnelmiin Afrikan helteestä.