"Gambiainen"

Pian Gambia muuttuu Kauniaiseksi. Tämä taitaa olla viimeinen päivitys tähän bloggeriin. Ehkä vielä ilon huudahduksia kun olen päässyt Suomen kamaralle. Ylihuomenna koittaa lähtö. Lento lähtee illalla Banjulin kentältä kohti Frankfurthia, josta jatkolento vie meidät kotiin. Paljon on tapahtunut ja myönnän olleeni niin laiska, että kaiken kertominen täällä blogissa on jäänyt vähemmälle. Mutta viimeinen kokonainen viikko on ollut täynnä toimintaa ja tekemistä.
Ensinnäkin joulun tunnelma on ollut "katossa". Vähän säälittäviä nämä yritykset täällä on olleet, mutta Nellin äiti sai lähetettyä meille pienet joulukalenterit tänne ja olemme availleet luukkuja innoissamme joka päivä. (Välillä annetaan oikienkin availla.) Hauska huomata, miten nämä nepalilaiset kaverimme on alkaneet olla sellaisella lapsellisella tavalla innostuneita samasta asiasta kuin me. Vaikka pojat on jo melkein kolmekymppisiä, niin nyt ne kyselee, että voidaanko taas katsoa jakso "the Joulukalanteria" tai mikä kuva tänään tuli kalenterista? Välillä se pätkii aika pahasti, mutta ollaan myös soitettu jouluradiota netin kautta. Ihana päästä kotiin jouluksi. Olen tosissaan kyllästynyt tähän hikoilemiseen. Joka päivä kaksi suihkua alkaa käydä rasittavaksi.
Niin, ennen kuin menen syvemmin kuluneeseen viikkoon, voisin aloittaa tapahtumasta, josta jo tosin päivitin facebookiin, mutta kerrataan! Me olimme siis viettämässä pikkujouluja amerikkalaisten ystäviemme luona perjantaina 2. päivä. Koska he asuvat vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä, niin meillä ei käynyt mielessä, millaisia vaaroja sille matkalle mahtuu. Eräässä kohtaa, ihan paikallisen vankilan muurin vieressä, on pimeä pätkä tietä ja kun kuljimme siitä tullessamme kotiin juhlien jälkeen, kaksi miestä oli hiippaillut huomaamattamme ihan meidän taakse. Nelli, joka tuli jäljessäni, ehti nopeasti vilauttaa heitä kohti valollaan, kun toinen nosti veitsen ja osoitti sillä Nelliä. Koska asetta vastaan ei aleta tappelemaan, Nelli luovutti nopeasti kameralaukkunsa tälle ryöstäjälle. Minun kimppuuni käyneellä toisella miehellä ei ollut asetta, joten yritin tapella vastaan läimäyttämällä tätä naamaan. Bonuksena siinä kädessä jota käytin, oli eväspaketti, joten länttäsin sen samalla rosmon naamaan. No, vaikka yritystä oli, niin pahikset veivät voiton ja Nelli menetti kalliin kameran ja itseltä meni kännykkä. Ensin ne oikeastaan veivät molempien laukut, jotka sisälsivät enemmän tavaraa, mutta paikallisilla rikollisilla näyttää olevan tapana jättää jälkeensä kaikki, mistä ei tunnu olevan hyötyä heille. Minun laukkuni löytyi vielä samana yönä ihan läheltä ja sinne oltiin jätetty kaikki paitsi kännykkäni ja lompakossa olleet rahat. Mielestäni paras oli, että he olivät irroittaneet "Jeesus maailmalle" -taskulamppuavaimenperäni, mutta jättäneet kotiavaimet laukkuun. Kiitokset siitä.
No, jatkona voisin todeta, että paikallinen poliisi on ihan sieltä ja syvältä. Menimme tekemään rikosilmoituksen samana iltana ja kävimme laitoksella yhteensä neljänä päivänä jotta saisimme dolumentin, jonka näyttää vakuutusyhtiölle. Tai oikeastaan, jonka Nelli voisi näyttää vakuutusyhtiölle. En ole itse asiassa ihan varma, miksi minäkin olen maksellut siihen paperiin kuuluvia osia, vaikka mulla ei ollut vakuutusta joka korvaisi kännykkäni. No, kaipa sen paperin kopio on hyvä olla olemassa itselläkin varmuuden vuoksi. Tarkoituksenamme on mennä tänään hakemaan se lopullinen paperi jostain.
Sitten viime viikkoon. Alku viikko oli siis lähinnä poliisien kanssa asiointia, mutta keskiviikkona menimme rantalomalle. Olimme eräässä hotellissa kaksi yötä ja käristimme itseämme rannalla. Jälleen isän hermoja varten ilmoitan, että käytin kunnolla aurinkorasvaa, jossa oli suojakerroin 50, joten en palanut tippaakaan.
Loman jälkeen, perjantaina, laitoimme itsemme kuntoon ja menimme yllätystapahtumaan, nimittäin suomalainen ystävämme, Jouni, meni naimisiin gambialaisen naisen kanssa. Heidän piti mennä naimisiin vasta tammikuussa, mutta aikaistivat liiton solmimista, jotta paperisota saataisiin nopeammin käyntiin. Koko perhe muuttaa Suomeen ensi kesänä.
No, kun perjantain riennot olivat ohi, niin yritimme nukkua, sillä lauantaina oli aikainen herätys. Kuskimme Lamin, tuli noutamaan meitä talomme luota kuudelta aamulla. Sitten suuntasimme kohti Senegalia, naapurivaltiota. Se oli rasittava reissu. Kun pääsimme illalla perille hostelliimme, Nelli alkoi oksennella. Itse kävin ostamassa meille iltapalaa ja juotavaa, helpottamaan tämän oloa ja päädyin itse oksentamaan. Juoksimme molemmat sängyn ja vessan väliä. Aamulla oli jo parempi olo, mutta vielä vähän heikotti. Mitään ei tullut enää ylös. Suuntasimme kulkumme kohti Pandia-luonnonpuistoa, jossa kohtasimme uuden vastoinkäymisen: suunnitellun 20 000 frangin sijasta, meidän pitikin maksaa 62 000! Sairasta! Meille vain infottiin, että joudumma vuokraamaan kahdestaan 12sta hengen auton. Yritimme päästä toisten vierailijoiden kanssa samaan ryhmään ja jakaa kustannuksia, mutta kukaan ei ottanut meitä. Niinpä päätimme odottaa jonkin aikaa ja koko matkan, ainakin minulle, paras yllätys sattui: ystävämme amerikasta kaartoivat puiston pihaan kolmella eri autolla! Ei voitu uskoa sitä! Kun oli ehtinyt ajatella, että ei nähdä ainakaan muutamaan vuoteen, niin pari päivää viimeisen kohtaamisen jälkeen satutaan samaan paikkaan eri valtiossa! No, ne ihanat ihmisethän otti meidät kyytiin ja nähtiin kauheasti erilaisia eläimiä, kuten kiraffeja, seeproja, sarvikuonoja, krokotiileja, strutseja, antilooppeja, apinoita yms. Oli hieno reissu. Tosin siellä sattui yksi itseäni hieman säikäyttänyt tapaus, nimittäin kun olimme pysähtyneet yhden puun kohdalle, missä opas kertoi jotain kulttuuri-historiaan liittyvää tarinaa, mä sain jonkin oudon kohtauksen. Ensin päähän tuntui tulevan kova paine - vähän samanlainen kuin jos nousee tosi nopeasti ylös ja huippaa kun veri hulmahtaa päähän. Mutta tää vaan kesti tosi kauan ja paheni koko ajan. Sitten mulla meni näkö. Ja sekään ei ollu sellainen että kaikki olis pimentyny, vaan päinvastoin, kaikki muuttu yhtäkkiä niin kirkkaaksi, että mä en nähnyt mitään! Jotkut käytti valkoisia paitoja ja ne häikäisi niin pahasti! Ihan kuin olis ollu vaan kirkkaita valoja ympärillä. Yksi Amanda seisoi mun vieressä ja sanoin sille että kaikki ei ole nyt ihan kunnossa. Sitten mulla petti jalat alta. En ole ikinä pyörtyny elämässäni ja nyt olin varmaan kaikkein lähimpänä sitä. Mutta kun istuin siinä maassa hetken aikaa, niin sitten alkoi helpottamaan. Näkö palasi normaaliksi ja joku antoi mulle vettä. Sitten tuli ihan hyvä olo. Nyt siitä on jo vuorokausi, eikä mmitään vastaavaa ole ilmennyt. Yritän ottaa rennosti tän loppuajan. Se saattoi johtua siitä, että kun olin oksennellu aika hyvin edellisenä yönä ja täällä on aika kuuma niin nestehukka ja alhainen verensokeri yhdessä aiheutti jotain. Mutta hetken aikaa mua vähän pelotti. Hitsi.
No, nyt tehdään viimehetken ostoksia, pakataan, pestään pyykkiä ja sanotaan jäähyväisiä paikallisille. Ylihuomenna päästään kotiin! Kyllä tuntuu hyvältä päästä maahan, jossa melkein kaikki on toubaabeja ja puhuu ymmärrettävää kieltä, kaupoissa tiedetään hygieniamääräykset ja kaikki pyrkii pelittämään aikataulun mukaisesti. Eikä tarvitse kärsiä hikoilusta koko ajan - eli vähemmän finnejä.

Saanko esittäytyä: Safi Tarawalle.

No jo on muuten aikaa, kun olen päivitelly viimeksi. (Enkä muuten olisi varmaan itse tajunnu, mutta kotiväki alko näyttämään huolestumisen merkkejä.) Elikkä siis, elossa ollaan! Ja kaiken lisäksi vielä terveenä. Tulin juuri pari tuntia sitten takaisin Basse -nimisestä kaupungista, joka sijaitsee toisessa päässä Gambiaa, sen sydämessä oikein. Se oli itse kinuamamme visiitti maaseudulle, sillä pitihän sekin päästä näkemään. Ja oli muuten mahtava reissu!
Lähdettiin perjantaina siinä kymmenen pintaan aamulla matkaan ja kun olimme päässeet paikkaan X kahden eri taksikyydin jälkeen, löysimme ajoneeuvon, joka oli lähdössä Basseen, eikä maksaisi kuin 225 dalasia eli noin 6-7 euroa. Mutta me ollaan aika lailla päästy tähän tinkaamisen makuun, niin piti vängätä Nellin rinkasta tullutta lisähintaa puoleen alkuperäisestä. Toubaabit olivat tyytyväisiä - toistaiseksi.
Istuuduttuamme isoon minibussia muistuttavaan ruosteläjään, odottelimme ehkä tunnin verran (ken tietää mitä). Sitten vihdoin lähdimme, mutta jostain syystä väärään suuntaan. Pian selvisi, että outo reittivalintamme johtui lastaukseen liittyvistä seikoista, jotka piti suorittaa sellaisessa ihmispaljoudessa, että melkein ahdisti. (Siis täällähän ei ole paljoa ihmisiä, mutta kaupunkiseutu on niin ahdas, että tuntuu kuin niitä vilisisi miljoonia.) No, me pyörittiin sen kuolema-auton kanssa siellä ihmisvilinässä ja lopulta päädyttiin... tattaraa: takaisin sinne, mistä lähdettiin! (tsäh!?)
Sitten tyynesti vaan istuttiin taas noin tunti ja odotettiin, että saadaan auto täyteen ihmisiä. Sitten lähdettiin oikeasti. Matka taittui melko mukavasti, vaikka tiet oli niin huonoja että taas tuntu kuin olisi ollut vuoristoradalla. Kun katseltiin ikkunoista ulos, niin pikkuhiljaa huomasi, että alettiin siirtyä maaseudulle. Koko ajan oli kyllä kuuma ja pöly lensi, mutta talot alkoi muuttua ja asutus harventua. Pian vähän väliä alkoi näkyä sellaisia savimaja-keskittymiä missä asui aina luultavasti yksi perhe. Jtkin keskittymät sisälsi kyllä niin monta majaa, että niissä taisi asua jo koko pieni kylä. Toisaalta, maalle ominaisen muslimi-uskonnon mukaan miehellä saa olla neljä vaimoa ja mitä enemmän lapsia sitä parempi, joten yhden vaimon kanssa voi olla jopa kymmenkunta muksua. Kymmenen kertaa neljä tekee jo aika kivan pikku kylän. Körrötteöy keskeytyi vielä kerran, kun auto päätti hajota. Kuitenkin tee-se-itse-miehiä löytyy tästä maasta aika paljon. Vaikka ne taitaa olla enemmän sen tyylisiä, että kun ei ole mahdollista saada ammattitaotoisia korjaajia, niin kokeillaan itse kaikkea ongelmatilanteissa, niin jossain vaiheessa saatetaan osua oikeaan...
Kaiken kaikkiaan meillä meni 13 tuntia alle 400 kilometrin matkaan. Että sellasta..."www.gambiaquicktravel.lol". Ei muuten ole oikea nettiosoite.. kunhan dissaan.
No, itse Basse oli ihana paikka! Moni oli peloitellut että siellä olisi paljon kuumempi kuin Banjulissa, mutta ilmasto oli hyvin siedettävä. Ehkä jopa parempi kuin rannikolla. Me asuttiin tämä lyhyt, vajaan viikon, kestävä vierailuaika DOSWn toimistolla. Se oli väliaikainen toimisto jossa oli kaksi työntekijää ja ne asui siellä itsekin. Mä ja Nelli saatiin yksi kahdesta makuuhuoneesta. Vaikka olimme äärimmäisen kiitollisia siitä huolenpidon määrästä, jota meihin kohdistui, niin oli siellä joitain "haasteitakin". Sänky oli hirveä! Pahemmassa perunapallossa en ole koskaan nukkunut! Kaiken lisäksi koko sängyn rakenne oli vino, joten kierin automaattisesti aina Nellin päälle yöaikaan. Tiettyyn pisteeseen jaksoin jännittää itseni kiinni omalle laidalleni, mutta kun nukkumatti tuli, niin Nelli litistyi. Siinä natinamaressä maatessa oli mukava katsella omaa asentoa, joka muuttui täysin yllättäen: välillä jalat olivat toisiinsa nähden eri korkeuksilla ja välillä päähän alkoi pakkautua verta, mutta onhan se totta että ainakin oli sänky. (vaikka rehellisesti sanoen, lattia olisi saattanut olla mukavampi.) No, miksi te valittajat ette sitten menneet makaamaan sinne lattialle? ..joku saattaisi kysyä. Ja vastaus on yksinkertainen: heinäsirkat. Päätä huumaava viulukonsertto ei hiljentynyt hetkeksikään talossa, jota asutti ainakin kolme eri lajia heinäsirkkoja. Ja ne hyppi päälle koko ajan. Aina sai olla huutamassa kun taas yksi hyppäsi paidan kauluksesta sisään. Täkäläiset sirkat ei nimittäin ole yhtä pieniä kuin vanhat kunnon suomalaiset. Yksikin "hepokatti" joka tuli mulla selkään oli koko oman käteni kokoinen, enkä liioittele yhtään. Sitten kaikkein paras juttu! Vessa! No, siellä oli oikeasti vessanpönttö (vaikkakin siinä ei ollut istuinta, paperia ja sitä peitti joku limakerros) mutta vessa-akrobatiamme ei ollut se mistä tuli Afrikka-fiilis, vaan suihkusta. Penellä, vanhalla metallipurkilla otettiin vettä joko muoviämpäristä tai seinässä olevasta tapista ja sai katsella ikkunasta banaanipuita samalla kuin heitteli pikkuliruja päälleen.
Bassessa oli mukava, että paikalliset ei ottaneet loukkauksena, jos kieltäydyimme hanavedestä, sillä maaseuduilla on yleisempää huono vedenlaatu. (mekin huomasimme yhdessä joen tapaisessa kuolleen rotan raadon, ketarat taivasta kohden, kelluvan iloisesti ohitsemme eilen kun ylitimme siltaa).
Maalaiskulttuuri oli todella mielenkiintoinen! Ja ihmiset niin mukavia! Me osallistuttiin kahteen kyläkokoukseen, joissa oli mukana kylän vanhin ja muita jäseniä. Paikallinen järjestö PPCP tekee yhteisöjen kehittämistyötä ja järjestää tällaisia kyläkokouksia, joissa puhutaan mm. lasten oikeuksista ja teiniraskauksien ongelmista ym. Innostuin kauheasti yleisesti paikallisesta kulttuurista noissa oloissa. Ja paikalliset opettivat vielä innokkaammin. Menimme istumaan iltaa yhteen kotiin, savimajojen keskelle, ja perheenjäsenet alkoivat opettaa minulle paikallista heimokieltä, fulaa. Fula on kuulemma koko Afrikan suurin heimo, joten kieli on samalla puhutuin. Olin kuvitellut että se olisi swahili, mutta eips, fulahan se. Olin kyllä vähän käsi kun kesti tosi kauan tajuta miten yksi sana lausutaan. Sitten siellä oli yksi vanhempi nainen, joka antoi minulle ja Nellille paikallsiet nimet. Sanoimme, että työkaverimme ovat jo antaneet, mutta ne vaan totesivat että ne ei ole kunnon nimet ja nyt saatte uudet. Minun Gambia-nimeni on nyt sitten Safi Tarawalle. Nellin sukunimeä en muista, mutta Isatou on etunimi. Joo, en tiedä tarkoittaako se mitään, mutta luultavasti ei kun kai joku niistä kaikista olisi selittänyt jos niillä nimillä olisi jokin merkitys taustalla.
Mikä oli muuten myös hauska huomata, oli että mun nimistä tuntuu tulevan aika kivasti ihan eri kielistä joitain uni-asossiaatioita. Olenhan tunnettu unenlahjoistani ;)
Kaverini kertoi, että japaniksi nimeni kirjoitettaisiin Miruta, mikä tarkoittaa "tukkia" ja meitsihän nukkuu kuin tukki. haha. Ja nyt, fulan kielellä "olen väsynyt" sanotaan "Mi do tamppi"!!!!! (tätä ei ehkä tajua kovin moni, mutta muutama kaverini Tampereelta on kutsunut mua Tampiksi jo monta vuotta. (kiitos, Vesa, ihanasta lempinimestä, jolla on nyt merkityskin!)
 haahaa, mut on vaan luotu nukkumaan.... eli näihin kuviin ja tunnelmiin: "jam mir!" (hyvää yötä)

voluumia, VOLUUMIA!!!!

Afrikkaa ei ole tarkoitettu herkkäkuuloisille, hyväkuuloisille, normaalikuuloisille tai ylipäätään kenellekään joka ei tarvitse elektroniikkaa korvaansa kuullakseen asioita. Vietimme syntymäpäiviäni viime perjantaina ja ne olivat mahtavat juhlat! Pidimme pirskeet Cape Pointissa, suomalaisen tuttavuutemme ravintolassa nimeltä Rising Sun. Suunnittelimme suomalaisen ruokalistan, johon kuului pizzaa, kolme eri isoa salaattia, jokin jännä peruna kyhäelmä ja KARJALANPIIRAKOITA! (Ei ollu muuten mikään helppo homma kun täkäläiset ei tunne sanaa ruis, tarkoittaen että ruis-juttuja ei vaan ole). Kaikki ravintolan työntekijät oli panostanu mun kemuihin ihan hirveästi ja oli kuulemma ihan innoissaan niistä. Kun mentiin sinne niin ne oli laittanu paikan täyteen ilmapalloja, pieniä värikkäitä lippuja ja vilkkuvaloja. Joku työntekijä oli jopa käyny hakemassa mulle kukkia maljakkoon tosi ison kimpun - niin suloisia!
Kuitenkin tunnelmaa latisti jo aika alussa paikallinen tapa olla välittämättä aikatauluista. Kun olin kutsunut porukan paikalle klo 17, eli viideltä niin lukuunottamatta naapurimme tyttäriä (tai tytärtä ja sen serkkua), porukka lipui paikalle siinä varttia vaille seitsemän ja puoli kahdeksan välissä. ..että sillai...
No, sitten alettiin syömään! Meillä oli iso puffetti-pöytä, josta lapattiin ruokaa ja kun lautanen oli täynnä erilaisia salaatteja, pizzaa sekä karjalanpiirakoita, huomasimme Nellin kanssa toisen paikallisen tavan, joka ärsytti meitä suunnattomasti sillä hetkellä, mutta Nelli keksi loistavan analyysin myöhemmin siitä, mistä moinen saattoi oikeasti johtua. Jotkut vieraat nimittäin otti lautaselleen ihan sikana ruokaa, yhdelläkin oli jotain viisi isoa pizza-palaa ja kaikki jäi syömättä kun eihän ihminen voi jaksaa sellaista mättöä! No, sehän johti siihen että sikana ruokaa myös heitettiin roskiin! Siis haloo ihmiset! Lautaselle ei oteta sellasta vuorta jos ei kerran jaksa syödä siitä edes puolia!
Jännä juttu kuitenkin oli, että se saattoi johtua kokemuksen puutteesta: Nelli oivalsi, että koska täkäläisillä on tapana syödä aina valtavista vadeista, niin että koko perhe syö yhdeltä tai kahdelta lautaselta, voi olla että ne ei koskaan ole ottanut itse ruokaa omalle lautaselleen. Siis ihan oikeasti voi olla, että tämä oli ensimmäinen kerta joidenkin kolmikymppisten ihmisten elämässä, kun he joutuvat itse annostelemaan oman osuutensa ruoasta. Ajatella...

Tanssin huumaa, joka pisti kyllä kaduttamaan aika nopeasti... oikein kerjättiin sydänkohtausta nuorella iällä kun alettiin jamitella niin kovaa siinä kuumuudessa....

Synttärikakku oli iso! (ja piti näemmä saada kuuluttaja vierelle, että ihmiset varmasti tietää missä kohtaa tätä traditionaalista hetkeä mennään...) Oli muuten suloista: ravintolan väki oli harjoitellut "Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain" -laulun ja esitti sen mulle suomeksi ennen kuin pääsin kakkuun käsiksi!

Mutta kunnon bileet lähti käyntiin kun mikit vaihtoi omistajaa ja karaoke alkoi kaikua ympäriinsä. Ja meillä oli aika massiiviset kajarit kytkettynä, joten olen aika varma, että suomalaisturistien suosio alueella laski pakkasen puolelle tuon illan aikana...


Oli kyllä ihanat syntymäpäivät ja lahjojakin tuli siinä määrin, että eipähän tarvitse ostaa itselle mitään kotiin kuljetettavaa muistoksi...
Sitten toinen voluumiin liittyvä asia: olin jo alusta lähtien odottanu innolla Afrikkalaisiin seurakuntiin sukeltamista. Upeita gospel-kuoroja, rytmejä, ylistysmeininkiä ja iloista porukkaa hurraamassa Jumalalle kirkoissa. No, ensin käytiin Nellin kanssa katolisessa paikalliskirkossa ja oli ihan kiva kokemus, mutta vertailua on hyvä tehdä. Menimme siis viime sunnuntaina tien toiselle puolelle kodistamme, jossa kokoontui pabtisti-seurakunta ja johan alkoi muistuttaa enemmän hellari-meininkiä. Itse tykkäsin aika paljon, mutta en kyllä voi mennä joka viikonloppu asian vuoksi, johon olen törmännyt nyt niin monta kertaa, että korvat tinnittää jo pelkästä ajatuksesta: voluumi on ihan sika kovalla! Onhan se mahtavaa, että meno ja ylistys on railakasta ja täynnä intoa, mutta itseltä se vie vähän fiilistä jos korviin oikeasti sattuu (ja paljon). Ja rukoillessa pitää huutaa mikkiin niin peevelisti - luulisi, että Jumala kuulee vähemmälläkin. Mutta paikalliset kristityt on kyllä tosi huolehtivaista ja herttaista sakkia - tykkään valtavasti.

Tapasin tänään harkassa amerikkalaisen vaihto-opiskelijan, Chelsean, joka on IIIHANA!!! Tuntuu, että sai energiaa kauheasti tuuon tytön läsnäolosta - ihan kun olis ladannu akkuja ihan vaan höpöttelemällä sen kanssa niitä näitä. Toistaiseksi tässä on oleellisimmat viime aikojen tapahtumat. Viihdytän teirä vielä tähän loppuun esittelemällä siiamilaiset banaani-kaksoset!

Tadaa! Over and out. Ensi kertaan!

härkää sarvista aiheuttaa hämmennystä...

No, olipa jännä otsikko. Kyllä sille oli tausta-ajatuskin: me tytöt lopetettiin tää mamsellia leikkiminen ja alettiin kulkea kahdestaan missä tykätään. Ollaan nähty tosi mahtavia juttuja. Viime viikon lopulla käytiin Nellin kanssa Abukon luonnonpuistossa ja syötettiin apinoita. Ne oli tooosi söpöjä. Ne oli itse asiassa niin söpöjä, että aloin lässyttää niille täysin tapojeni vastaisesti ja työntekijät nauroi kun valkoinen nainen osoittaa niin paljon kiintymystä kirppuisia apinoita kohtaan.

Siinä on söpö apina. (Katsokaa sen ilmettä: "enkö olekin maaaailman suloisin apina? Jopa niin suloinen, että voisit jälleen kaivaa minulle muutaman pähkinän sieltä muovipussistasi... niin, kyllä minä tiedän, että sinulla on niitä vielä siellä...)
Ja Mirta heltyy... "Awww, no, ota titten kun olet niin töpö." (mutta pussin rapina houkuttelee lähimpänä pyörivät ystävät mukaan kerjäämään...)

Abukossa näimme myös monia muita elikoita kuten hyeenoja, mutta ne oli onneksi häkissä. Oon aina luullu (leijonakuningas-leffan perusteella) että ne olis aika solakoita ja kohtuu pieniä, mutta vielä mitä! Ne oli isoja kun karhut! Meillä kävi niin hyvä tuuri, että paikallinen työntekijä tuli ja sanoi, että voi houkutella ne esiin meille ja sitten se jo sukelsi häkkiin! (Hyeenat oli nukkumassa jossain pusikossa kun ne oli vasta syöny). Me huudettiin sieltä kaukaa aidan turvalliselta puolelta, että "älä kuole, please!"

Otsikon hämmennyssana tulee siitä, että kun alettiin kulkea Nellin kanssa kahdestaan se oli ihana ja ainkin itselleni vapauttava fiilis, mutta aiheutti paineita paikallisille ystävillemme. Täällä on esimerkiksi se britti, josta olen maininnut, ja kun se sai kuulla missä ollaan käyty ja mitä tehty se oli heti ihan, että "kenen kanssa, kuka teidät vei sinne?" ja kun me vastattiin, että kahdesttanhan me siellä käytiin niin hitsi miten huolestunu naama sillä oli. Ja se naama suorastaan huusi: Voi ei, nyt ne alkaa ymmärtää, että ne ei tarvitse mua roikkumaan mukana kaikkialla minne ne menee! (outo tyytyväisyyden tunne täytti mieleni kun sain osoittaa miten hyvin me pärjätään kahdestaankin).

Vaikka on ollu kiva mennä eri kohteisiin ja varsinaiset koulutehtävät on jäänyt vähemmälle (oletettavasti), niin täällä on kuitenkin ollu aika paljon aikaa miettiä omaa kasvuaan ja sitä, että millainen ihminen minä itse oikeasti olen ja olen tainnut tehdä aika hämmentävän havainnon. Olen kuvitellut olevani sellainen seikkailija-luonne, joka tykkää enemän mennä kuin jäädä ja tulevaisuuden suunnitelmiin on aina kuulunut edes jonkinlainen maailmanvalloitus, mutta täällä, kun on ollut eristyksissä omasta kielestään, perheestään, ystävistään, päivittäisistä palveluista ja elämää helpottavista asioista, niin olen löytänyt itsestäni koti-ihmisen. Tajusin, että oikeasti rakastan sitä, että vietän joka joulun kotona perheen kanssa, voin tavata kavereita suunnilleen milloin ikinä itse haluan ja että voin vaan olla kotona tehden pieniä asioita vaikka koko päivän. Kyllä vieläkin mulla on halu matkustella ja nähdä maailmaa sekä tehdä ehkä töitäkin ulkomailla, mutta en ole enää niin varma, olisinko halukas lähtemään esim. kuudeksi vuodeksi paikkaan X tekemään lähetystyötä. Olen toisaalta vähän "pettynyt" itseeni kun en olekaan niin kova Indiana Jones kuin olisin halunnut, mutta toisaalta olen aika tyytyväinen siihen, että kykenen myöntämään tämän (vaikkakin ehkä vähän hammasta purren).

Huomenna on tiedossa tapahtumarikas päivä, sillä mulla on synttärit! Tättärää! Ja ne järjestetään aikaisemmin mainitsemassani suomalaisravintolassa. Meillä on tulossa paljon kaikkea kivaa, sillä ne yrittää kyhätä suomalaisia ruokia, kuten karjalanpiirakoita, mutta saa nähdä mitä sieltä tulee, kun täällä ei ole mitään ruispohjaisia tuotteita saatavilla. Meille on myös tulossa DJ jolla on karaokelaitteisto ja ollaan Nellin kanssa ladattu Youtubesta karaokebiisejä, joita tullaan vetämään siellä. Toivotaan että paikalliset innostuu tuleen mukaan siihen meininkiin, kun kyllä se vaan niin on, että synttäreillä lauletaan karaokea! Kun Gambian yössä alkaa kajahdella "Aikuinen nainen" ja "Älä jätä minua", niin paikalliset miettii mikä hirviö tuolla pimeässä ulisee. Harvinainen elämänmuoto nimeltään suomalainen juntti suorittaa vuosittaisrituaaliaan. Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Lisää päivityksiä kun synttärit on ohi.

Vähän aktiivisuutta niin kyllä ehtii!

Taas on kulunut aika kauan viime päivityksestä, eli jälleen tulee paljon tekstiä kerralla. (huokaukset kantautuvat Suomesta Gambiaan asti...)
No, tämä oli ainakin aktiivinen viikko! Meillä on ollu tänään vähän kireät tunnelmat sillä ensimmäistä kertaa "the smiling coast" on ollut melko aggressiivinen länsimaalaisia kohtaan. Kolme tyyppiä on tänään suuttunut meille ja niistä kaksi nosti vielä kunnon metelin kiroillen monin eri sanoin - ja vaan siksi, että me ei haluttu maksaa turhasta! No, onneksi muuten on ollu tosi hyvä viikko.

Sain satikutia veljeltäni siitä, että musta on tullut aggressiivinen täällä Afrikassa. Ja olen varmaan purkanut sen verran paljon ärsytysjuttuja tänne, että saattaa oikeasti vaikuttaa siltä, että pinnani olisi kyhentynyt entisestään. Mutta korjataan asia kuluneen viikon tiedoilla: meillä oli nimittäin mahtava viikko! Oltiin adoptioasioista huolehtivalla osastolla tämä viikko Pierren kanssa js oli kivaa. Opittiin ihan älyttömästi tämän maan jutuista. Ja annamme ison käden Pierrelle, joka on ollut ensimmäinen paikallinen, joka oikeesti kuuntelee, keskustelee ja ajattelee kehitykselle tärkeitä asioita. Voitaisiin olla vielä vaikka toinen viikko, mutta koska noudatamme sovittua aikataulua niin suuntaamme huomenna (maanantaina) ortopediselle osastolle, jossa tehdään irtoraajoja ja liikkumista helpottavia asioita kuten pyörätuoleja ym.
Keskiviikkona emme menneet töihin sillä saimme kutsun nimenantoseremoniaan. Pojilla kesti taas kauan laittautua joten olimme puolisentuntia myöhässä ja missasimme itse nimenannon, mutta tutustuimme perheeseen, ruokailimme, juttelimme, hoidimme pientä vaavia ja opimme afrikkalaista perheen arkea. Lähdimme myös hieman aikaisemmin pois, sillä edellisiltaiset työkaverin synttärijuhlat oli vähän vieneet mehuja multa ja Nelliltä.

Siinä makaa pieni (ja ryppyinen) vaavi, jolla on ikää viisi päivää.
Torstaina päästiin osallistumaan "ison luokan" palaveriin, jossa oli läsnä Gambian isoja kihoja puhumassa toiminnasta, mitä tehdään liittyen perheväkivallan uhreihin ja heidän toimintaansa. Itse palaveri oli aika sekava, mutta opetti tosi hyvin, miten täkäläiset hoitaa homman kotiin - hitaasti ja vähän ehkä asian vierestä. Itse kokouksella taisi olla kolme pj:tä, enkä kyllä ole varma oliko joku niistä virallinen? Esityslistaa ei ollut ja siellä keskityttiin välillä vähän epäolennaisiin asioihin, ainakin meidän tyttöjen mielestä. Mutta huone oli ihanan viileä ja me saatiin ilmaiset lounaat! Nam!
Perjantai oli vain puolikas päivä, niin kuin se on täällä aina. Me lähdettiin hyvissä ajoin ja ostettiin Nellin kanssa isot, täytetyt leivät, jotka tehtiin sen nimiseen leipään kuin "tapalapa". Oli tosi hyvää. Nelli otti keitetty-muna sisällön ja mä paistetun, majoneesia, ketsuppia ja joitain muita mausteita. Mä painoin mieleen meidän myyjän nimen (Harisatu) ja me tehdään siitä meidän välipalaleidi. Viikon päästä voidaan vaan marssia tiskille ja tilata "se tavallinen". ;)
No, eväidenoston jälkeen lähdimme Banjulin ulkopuoliseen maailmaan ja otimme lautan Basseen. Kesti sellainen puolisen tuntia mennä Gambian pääjoen yli toiselle puolelle. Suraj äkkäsi että lautan kapteeni onkin meidän naapuri (tai melkein ainakin) joka teettelee meidän talon edessä joka päivä. Päästiin matkaamaan komeasti yleisöltä kielletyssä kapteenin kopissa (no, ei se koppi kovin komea ollut, mutta Suraj jopa ohjasi lauttaa hetken). Barrassa käytiin sellaisessa vanhassa linnoituksessa, jossa meille annettiin kierros jonka aikana tutustuttiin maan historiaan englannin vallan aikana. Oli aika hienoa.tutustua tuohon vanhaan linnotukseen. Nähtiin jopa ladattu kanuuna joka ei koskaan ole lauennut. Siellä se vain odottaa viatonta kameramietä asettumaan eteensä ja... Itse asiassa koko linnoitus kuuluu UNESCON maailman perintökohteisiin.

Ai niin! Siellä oli myös sellainen torni (en kyllä muista mihin tarkoitukseen) mutta olen ensimmäinen "turisti" ikinä, joka on kiivennyt ylös asti. Yllä oleva kuva on tornista ja siinä näkyy osa linnoituksesta. Siellä oli myös sellainen huone, minne monet on kaivertaneet terveisiä seiniin vuosien varrella. Pitihän sitä itsekin kirjoittaa ja kun mielikuvitus petti niin käytin ne tavalliset: oma nimi ja päivämäärä sekä "Finland rules".

Lauantai oli kiva päivä kaikille muille paitsi korvillemme. Me tytöt seikkailtiin silloin kahdestaan. Oltiin koulujen välisessä draamakilpailussa, jossa eri koulut kisaa keskenään ja draamojen aiheet on opettavia pätkiä aiheesta HIV ja AIDS. Saatiin hienot T-paidatkin joten kaikki luuli, että kuuluttiin järjestäjä porukkaan. Meidän kaveri Abie oli juontajana/järjestäjänä tapahtumassa. Matka kesti aika kauan tosin. Ensin vartti kävelyä ja sitten taksi, jolla kesti 45 minuuttia päästä Brikamaan. Korvia huumaava musiikki kertoi minnepäin pitäisi kulkea ja seuraamalla sitä, löysimmekin Abien. Meidät laitettiin juhlallisesti istumaan "varatuille paikoille" ja ollaan vieläkin aika varmoja, että ne ei olis ollu meitä varten. Mutta esitykset oli hienoja ja oli mukava käydä siellä. Ainoa huono puoli oli tosiaan se, että paikallisilla ei ole oikein kunnon väälineitä eikä taitoa käyttää niitä: musiikki ja mikki oli niin kovalla, että meille molemmille tuli päänsärky volyymin tasosta. Se oli ihan liian kovalla, eikä kukaan muu ajatellut iin kuin me kaksi, joten asialle ei tehty mitään. Mikki särki ihan sikana, joten puheesta ei meinannu saada selvää. Kuulolle tosi tuskallinen kokemus, mutta ollaan silti iloisia, että mentiin.

Sitten vielä viikon kohokohta eli tämä päivä (sunnuntai). Kävimme tänään Paikan suositulla nähtävyysalueella, krokotiilialtaalla! Olen pahoillani, sillä tiedän, että isä ei innostu siitä, mitä aion kertoa, mutta pääsimme silittämään krokotiileja! Meillä oli opas, joka ensin kierrätti meitä museossa, kertoen paikallisesta kulttuurista ja vanhoista uskomuksista ja sitten suuntasimme altaalle jossa asuu tällä hetkellä yli sata krokotiilia. Oppaamme houkutteli niistä muutaman ulos altaasta parin kalan avulla ja selosti, että naaraat (kookkaammat ja tummat) ovat niitä, joihin ei tule koskea eikä kannata edes mennä kovin lähelle. Urokset oli vaaleampia ja vähän pienempiä ja kun rauhallisesti asetui viereen ja asetti käden "pyrstölle" niin oli kyllä jännä fiilis. Vaikka opas oli luottavaisin mielin, niin me kyllä Nellin kanssa pakitettiin suosiolla jos kolu niistä lähti tallustaan kohti. Ja hitsi ne on nopeita! Pari teki pieniä syöksyjä kohti kaloja tai toisiaan ja en ole varma ehtisikö sitä juosta alta pois. Ostettiin tuliaisiksi kaulakorut joissa roikkuu krokotiilin hammas.

Lepyttääkseni järkyttynyttä isääni kotosuomessa, laitan alle kuvan hänen omasta suosikkilinnustaan, joita satuttiin näkemään tuossa samassa puistossa. Nimittäin kuningaskalastajia lenteli siellä täällä ja Nellin kameralla sai tallennettua aika hyviä otoksia. ;)

Kun olimme saaneet kuvia, kokemuksia ja kunnon adrenaliinipiikin, niin lähdimme tallustamaan kohti Cape point -turistialuetta. Siellä on aika paljon hotelleja ja ravintoloita ja pistaysyimmekin yhteen, jossa liehui ulkopuolella Suomen lippu. Lun istuimme alas, niin siihen tallusti länsimaalainen joka totesi reilulla suomen kielellä, että hemmetti, tehän taidatte olla samasta maasta kuin hän. Tyypin nimi oli Jouni Savolainen ja mitä enemmän juteltiin, sitä paremmin tultiin juttuun. Jouni on tehny Suomessa lastensuojelutyötä monta vuotta ja nyt omistaa puolet ravintolasta, jossa istuttiin. Sen ravintolan yksi valttikortti on, että ne tarjoaa mahdollisimman monelle nuorelle harjoittelupaikan, koska Gambiassa sellaisen saaminen on kiven takana. En yhtään tiedä kuinka kauan istuttiin, mutta luvattiin tulla uudestaan. Puhuttiin jopa, että voisin järjestää synttärijuhlani siellä Jounin ravintolassa. Oltiin ihan täpinöissä Nellin kanssa tosi pitkään! Oli ihana puhua uudelle kasvolle omaa äidinkieltään ja tulla ymmärretyksi. Jouni oli muutenkin hyvä tyyppi.
Nyt on jäljellä enää iltapuuhat ja sitten nukkumaan ja odottamaan huomista työpäivää irtoraajojen parissa.

Lorvailua, sairastelua ja sukellus väkijojukkoon

Viime päivityksestä onkin taas vähän aikaa. Tähän mennessä on ehtinyt sekä tapahtua, että vaan olla rennompia päiviä välissä. Nyt ei ole satanut yli viikkoon - pisaraakaan. Ja se tekee tästä paikasta entistä kuumemman. Yleensä sellainen pitkä kunnon sade viilentää ilman joksikin aikaa ja silloin on melkein mukavaa, mutta nyt tätä yhtäjaksoista paahdetta on jatkunut käsittämättömän kauan. Toisaalta, meillä on ollut ihan sikahyvin sähköjä! Tänään ei ole ollut kuin yksi katkos ja sekään ei kestäny edes puolta tuntia. Eli elinolot vaan paranee ;) Kuitenkin, koska sadekautta eletään ja se on tärkeä osa tätä ympäröivää ekologista tasapainoa, niin laitan siitä alle yhden kuvan, kun niitä nyt tuli otettua. (mun kameralla ei ihan saa niin hyviä kuvia, että kaikki ois selkeää, mutta tossa vaiheessa maassa oli vettä joku 10-15 cm.)

 

Viime viikonloppu meni oikein kivasti. Löhöiltiin kotona pääsääntöisesti kun nyt oli sähköt ja toimiva tuuletin. Käytiin tosin moikkaamassa yhtä paikallista tuttavuutta, jonka nimi on Elkeli. Siinä on sellainen hauska puoli, että se yrittää puhua brittiaksentilla (mutta ei tee kauheen vakuuttavaa työtä sen kanssa). Mutta hauska sitä on kuunnella. Muuten se onkin aika ärsyttävä. Puhuu itseasiassa niin paljon, ettei muut saa suunvuoroa.
Silloin kun oltiin kotona, meillä oli aika leppoisaa. Pojat alkoi kokkaamaan ja niiltä jäi ylimääräisiä kasviksen osia, joten päätimme syöttää ne Miss Kikille. Naapurimme kertoivat, että sen meidän vuohen nimi on oikeasti Miss Kiki. (Vaikka kyllä me vielä välillä kutsutaan sitä Pipanaksi Nellin kaa). Se on vaan NIIIIIN söpö! Vaikka viime aikoina se on ollu aika agressiivinen: se on alkanut ottaa vauhtia ja tehdä kunnon pääpukkailuja Surajn ja Nellin jalkoihin. Eikös olekin IIIIhana! :

Tämän rennon viikonlopun lisäksi meillä on ollut kalenterissa harkkaa. Viime viikko oli aika mielenkiintoinen kahdesta syystä: Oltiin lastensuojeluyksikön alaisuudessa saamassa oppia ja siellä sai tosi hyvän kuvan siitä, millainen palvelujärjestelmä Gambiassa pelittää - no, se ihan oikeasti ei pelitä! Toinen syy mielenkiinnolle oli se, että Nelli oli sairas koko viikon. Sillä oli vaan flunssa ja taisin jopa mainita siitä jossain välissä, mutta se kesti! Keskiviikkona Nelli yritti tulla töihin, mutta tauti otti siitä vähän potkua ja sitten se tyttö olikin vuoteenpohjalla lauantaihin asti. Ei siinä muuten paljoa olisi ollut haittaavia tekijöitä, mutta kun mä jouduin painamaan yksin siellä harkkapaikassa ja aina kun odotin taksia, YKSIN, niin joku ällö äijä tuli ja "halusi olla mun hyvä ystäväni". Olin jossain välissä niin kypsä, että kuljin kaduilla kädet nyrkissä ja manailin "...seuraava saa potkun sinne minne päivä ei paista.. seuraava saa elämänsä pahoinpitelyn.." Kävin jo rajallani kun yksi äijä ohitti minut viime perjantaina ruuhkassa ja heitti jotain "sweet leidi" -juttua ja yritti lääppiä! Jos ihmismassa ei olisi työntäny mua niin nopeasti kauemmas olisin varmaan räjähtäny! Suunnittelin jopa sellaisen kunnon kohtauksen, jossa alan raivota ja luetella millaiset koskemattomuuteen liittyvät oikeudet omistan ja etten välitä millainen kultturiperimä sillä äijällä on - sen on paras pyytää anteeksi sillä sekunnilla! Ja jos se ikinä enää yrittää samaa ja saan selville niin hakkaan sen niin pahasti, että sen lapsenpapsetkin syntyy mustelmilla! Löysin muuten paikallisen postitoimiston tuolla samaisella kävelyllä.

Harkkapaikallakin mulla tuli ongelmia kun yksi työntekijä lähti tauolla esittelemään mulle paikallista aluetta ja sen rakennuksia ja kun istuttiin puhumassa Gambian tilanteesta ja koulutuksesta niin kappas! Ihan puskan takaa tulikin rakkaudentunnustus! Voi peruna! Siinä mä yritin kiristää leukaperiä ymmärtävään hymyyn ja mietin miten hoitaisin tilanteen ihmisen kanssa, jonka näen melkein joka päivä seuraavan kymmenen viikon ajan. Pitenevän hiljaisuuden aikana vain yksi sana tuli mieleeni: "Awkward!..."
Mä oon niin kypsä kaikkiin miehiin täällä! Hitsi, siitä me ollaan Nellin kanssa vaahdottu, miten on tosi rasittavaa olla koko ajan varpaillaan kun melkein kaikilla miehillä, jotka tapaa on jokin taka-ajatus, että tämä keskustelu johtaa alttarille! Ja nyt siitä on seurannut se, että mä oon vaan ihan sika törkeästi käyttäytyvä kaikkien "uusien juttukavereiden" kanssa. Vaikka on täällä kyllä joitain miespuolisia tyyppejä, jotka on oikeesti tosi mukavia, eikä yritä mitään ylimääräistä. Tästä voisin antaa tosi mielenkiintoisen esimerkin, nimittäin viime viikolla, torstaina, kävin Surajn kanssa kävelemässä ja törmättiin paikallisella rannalla vapaaehtoistyötä tekevään porukkaan, jonka päämaja oli siinä vanhojen renkaiden ympäröimänä hiekalla. Niillä oli menossa jokin Palmu-projekti, jossa ne kasvattaa palmuja siinä rannalla - se kestää jonkin viisi vuotta tai jotain. Osa on tullu maaseudulta ja ne yrittää myydä turistiaikana kookospähkinöitä, että ne sais kerättyä rahaa riisiin itselleen ja lähetettäväksi koteihinsa. Ne jopa tunsi viime vuoden Diakin tytöt jotka teki vastaavan harjoittelun täällä. Nämä tyypit oli oikeesti tosi reiluja ja mukavia jätkiä. Ja Surajn kanssa analysoitiin sitä, miten niillä ei leo paljoa mitään ja ne on silti onnellisia. Alla on kuva tämän porukan keittiöstä.

Tää maa on oikeasti avannut ymmärtämään sitä, mitä tarkoittaa "kehitysmaa". Olen tahallani yrittänyt pysytellä kaukana turistipaikoista ja kalliista ravintoloista ym. ja katsellut millaista elämä ihan oikeasti täällä on. Se ei ole ruusuista. Sosiaaliasioiden hoitoyksikkö, jossa suoritamme harjoitteluamme on myös avannut enemmän ymmärrystä tämän maan ongelmista ja haasteista. Ja oikeastaan vielä enemmän ne asiat, joita ei sanota ääneen hyppää silmille tuolla harkassa. Ei ole kunnon asiakirjoja mistään, ei ole järjestelmiä eikä järjestystä. Eikä sitä suurinta vaikuttajaa: rahaa. Suomen järjestelmä kyllä loistaa tähän paikalliseen verrattuna. Meillä on hyvä rahan kierto, sillä meidän ei tarvitse maksaa enää erikseen peruspalveluista ja oikeuksista kuten koulusta tai sairaalahoidosta. Mutta täällä raha loppuu kesken ja sairaalatkin on niin huonoja, että mä en kyllä edes halua tulla hoidetuksi niissä. Tämä maa vaatii ihan tajuttomasti tukea ja aktiivista asennetta - halua kehittyä. Yksi työntekijä, jonka kanssa työskennellään tämä viikko, Pierre, on hiffannut miten homman kuuluisi pelata. Tilastointi! Kaiken tilastointi on yksi kehityksen avain ja me kannustetaan Nellin kanssa Pierreä siinä sen tilastointiurakassa, jonka se esitteli meille tänään. Mutta tästä asiasta mulla riittäisi niin paljon tekstiä, että taidan jättää jotain harkkaraporttiinkin. Tässä vielä iloinen kuva musta, Harista, Surajsta ja uusista kaveresitamme palmu-projektissa. "Mikä ei tapa, se vahvistaa."

Totuus on tarua ihmeellisempää ...tai karumpaa

Tänään oli vaihteleva päivä. Seikkailin vähän Banjulissa ja sain hankittua työtoverini opastuksella itselleni ja Nellille opiskelijaleiman, joka oikeuttaa olemiseen Gambiassa joulukuun loppuun asti. Meillä oli siis vähän haasteita kun tälle tultuamme, meille infottiin ystävällisesti, että joudumme 28 päivän välein hakemaan lentokentältä uuden leiman ja jokainen uusi leima maksaa 500 dalasia. Ei se oikeasti ole kuin joku 14 euroa, mutta paikallisilla mittapuilla se on ihan sikana. Siksi puhuin vain itsestäni, kun Nelli on tullut kipeäksi pari päivää sitten. Ensin epäiltiin jotain paikallista pöpöä tai vaikka sitä malariaa, mutta ei Nellillä ole oikein ollut riittävästi kuumetta sellaiseen. Eli tulimme lopputulokseen, että sillä on krooninen syysflunssa. Nyt se on alkanut voimaan jo paremmin ja aamulla katsotaan tulisiko se harkkaan. Olen siis joutunut kulkemaan yksikseni pari päivää, mutta ei se oikeastaan haittaa. Siitä on ollut itse asiassa hieman hyötyä, sillä paikalliset ei pidä vaaleaihoista naista niin helposti tyhmänä turistina jos hän kulkee yksikseen. Olen saanut olla aika rauhassa.

Ehkä olisi aika kertoa jotain todellisesta Gambiasta. Olen ajatellut jo tosi pitkään, että en halua leikkiä mitään turistia täälläoloaikanani. No, eihän turistinähtävyyksistä ja hoteliien ravintoloista tarvitse kokonaan kieltäytyä, mutta halusin nähdä sen todellisen Gambian tullessani tänne ja nyt olen alkanut todella nähdä sitä. Ja se on karu. Kun lämpötila nousee 35 asteeseen niin maassa pitkään muhineet ulosteet antavat jokaisen tietää olemassaolostaan. Välillä haisee niin kova sonta, että mii ei auta kuin pidättää hengitystä. Muuten alkaa yökkiä.

Kyselin ihmisiltä eilen koko päivän, saanko ottaa kuvan tästä ja tästä. Ja aika moni antoi ottaa kuvia, vaikka täkäläisen uskomuksen mukaan "kamera voi varastaa sielun". Maassa on valtavasti roskaa kaikkialla. Olin miettinyt muutamaan otteeseen, minne se kaikki määrä roskaa voi mennä ja se selvisi eilen: se poltetaan. Ihmiset haravoivat tienvarsilta roskaa ja polttavat ne. Kaikki metallikannuista paperikääreisiin palaa sinisellä savuverholla.

Halusin julkaista lisää kuvia, mutta täkäläinen netti on niin hidas, että yhden lataamiseen menee elinikä. Eli pahoittelen, mutta joudutte käyttämään enemmän mielikuvitusta kuin olin alunperin tarkoittanut. Katukuvasta en kerro tällä kertaa paljoa. Varmasti monessa muussakin maassa on karun näköistä ja ahtaassa väentungoksessa ihmettelee, miten on mahdollista olla sairastumatta syötyään koko päivän auringon paisteessa maanneita meloninpalasia ja ihmisten jalkapohjilla mukavasti pehmennettyjä pähkinöitä. Puhumattakaan kivileivistä tai hiilimaissista. (leivissä siis on höyheniä ja kiviä sisällä, joskus muitakin yllätyksiä ja maissit on ihan mustia, kun ne paistetaan tökkäämällä suoraan sinne hiilikasaan.) Mutta kyllä on ollut silmiä avaava kokemus tähän mennessä.

Tällä hetkellä väsyttää ihan sikana, joten en taida kertoilla tämän enempää, mutta sen verran vielä sanon, että taidan saavuttaa oman kulttuurishokkini näinä päivinä. Tapasin tänään sveitsiläisen vaihto-opiskelijan, joka jaksoi mukavasti kuunnella minua ja kertoi, että täytyy osata vetää lonkkaa ja käyttää aikaa mukavasti jos näyttää siltä, että kulttuurishokki on iskemässä. Täkäläiset kuulemma ymmärtää jos haluaa pitää vähän omaa lomaa. Kulttuurishokkini alkoi antaa ensioireita kun minut laitettiin tekemään asiakaspalvelutyötä ilman kunnon tietoa asiakkaan tilanteesta, mahdollisuuksista ja miten hemmetissä voi keskustella jatkotoimenpiteistä kun ei tunne koko kulttuuria kunnolla, saatika sosiaalityön eri mahdollisuuksia!? Vaikka tänään tapahtui paljon hyviä juttuja, tuntuu kuitenkin siltä, että päällimmäinen tunne on arsytys. Hiton idiootit, jotka ei tajua mikä on opiskelijan ja työntekijän ero vaikka sen tavaisi niiden otsaan....

Yllätysten maa

Pääsin tässä ohimennen kirjoittelemaan, kun meidän piti mennä tänään katsastamaan Abien uutta kotia, mutta sählättiin se homma tosi nolosti: ensin oltiin tulossa, mutta meidän tyttöjen piti mennä toista kautta kun piti nostaa rahaa. Pojat lähti ensin ja kun me oltiin lähdössä, tuli kovin ukkosmyrsky tähän mennessä (ihme, että katto on vielä ehjä). Sitä kesti yli tunti ja lopulta päätettiin laittaa viestiä, että koska tästä meidän talosta on tullut yhtäkkiä saari, ei varmaan päästä lähtemään. No, sitten sade kuitenkin loppu ja ilmoitettiin että tullaan sittenkin. Sitten lähdettiin, mutta ei päästy pitkälle kun sade oli katkaissu tien. Meidän olis pitäny kahlata polvia myöten vastikään syntyneen joen poikki, joten jouduttiin taas perumaan. Lopulta Surai lähti yksin, kun Hrikin luovutti sateen alla ja palasi kotiin.

Yllätyksistä: meillä on kyllä mahtava kämppä! Nauroin ihan kipeenä eilen, sillä meille sattui pikku vahinko kotona: tyttöjen tuuletin kaatui ja meillähän oli sen kanssa sellainen historia, että se ei tahdo ottaa kunnolla virtaa seinästä, niin ollaan jouduttu teippaamaan se siihen kiinni. No, kaatuminen aiheutti sellaisen lisävahingon, että vauhdilla irronnut johto vei mukanaan osan seinästä! Me katottiin ihan jäisinä sitä seinää vaikka kuinka pitkään, mutta mitä muuta siinä voi tehdä kun alkaa nauramaan.

Mutta rakkaaksi tulleen tuulettimemme tarina ei päättynyt siihen. Tänä aamuna se kohtasi loppunsa alaraajamurtuman muodossa, joka koitui sen kohtaloksi. Aamulla heräsimme hirveään rysähdykseen (tai Nelli heräsi hirveään rysähdykseen ja minä Nellin kirkaisuun). Tuulettimemme oli kaatunut uudellee, mutta nyt niin, että sen pystyssä pitävä muovinen osa oli murtunut tuhannen päreiksi. Pidimme sille hiljaisen hetken ja soitimme hautausurakoitsijall.. siis vuokraisännälle, joka tulee katsomaan myöhemmin illalla onko mitään tehtävissä.
No, toinen yllätyksemme oli eritavalla positiivinen, olemme tehneet pienen löydön Westfieldin lähiympäristöstä ja koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa...

 

Eipä sillä... olihan tuo vähän aikaa tosi kova juttu löytää suomi-kauppa, mutta ylhäällä näkyvää nimeä ja väärinpäin piirrettyä lippua lukuunottamatta koko pytingillä ei ollut mitään tekemistä suomalaisuuden kanssa.

Niin... sitten haluan ehdottomasti kertoa kaikkein eksoottisimmasta yllätyksestämme tähän mennessä ja sillä ei itseasiassa ole mitään tekemistä koko Gambian kanssa. Nimittäin vaikka oltiin puhuttu Nellin kanssa jossain välissä, miten Suomeen opiskelemaan pääsy maksaa ihan simona, mistä johtuen tänne pääsee vaan jotkut heimopäälliköiden lapset, joilla on koko kylä sponsoroimassa, oli aika shokeeraavaa jutella meidän nepalilaisten koulukavereiden kanssa. Nimittäin tämänhetkiset kämppiksemme, jotka tuli meidän kanssa tekemään vaihdon tänne Gambiaan, on molemmat oikeita prinssejä! Niin että isäni on kuningas tyyppisiä prinssejä! Siis ihan oikeita prinssejä! Hitsi, mulla on kämppiksenä kaksi prinssiä. (vaikka ei se estä ojentamasta niitä tiskaamaan, kun ne jättää jälkeensä välillä keittiöön hirveän sotkun).

No, sitten viimeiseen yllätykseeni, joka on enemmänkin loppukevennys. Meillä on ollut täällä monenlaisia lemmikkejä, kuten olen mielestäni aikaisemmin maininnut. (vuohi, murkut, hämikset jne.) No, tänään saimme huomata, että lemmikkikaartimme on kasvanut. Tässä koneella istuskellessani hätkähdin kun musta hiiri juoksi iloisesti olohuoneemme poikki keittiöön. Yritettiin jahdata sitä ja olisin voinut vannoa, että kuulin sen meidän uunin sisuksista, mutta talo on niin täynnä reikiä, että se varmaan sujahti ensimmäisestä kun me astuttiin keittiöön. 

Huomenna olisi tarkoitus mennä harkkapaikalle hyvissä ajoin 8.30, mutta pieni peikko, nimeltä Turhautuminen, yrittää nostaa päätään jo nyt, sillä ennustamme melko varmalla otteella, että muut tulevat aikaisintaan kymmeneltä. Tai katsotaan, ehkä saadaan jälleen yllättyä. Meillä olisi siis harkkasuunnitelmamme mukaan tarkoitus tutustua koko Gambian sosiaalityön verkostoon joka toteutetaan niin, että olemme eri viikoilla eri yksiköissä, jotka tekevät työtä eri kohderyhmien kanssa. Huomenna pääsemme mukaan lastensuojelutyöhön ja seuraamme sen toimintatapoja täällä. (pitää ottaa joka päivä kamera mukaan ja kysyö koko ajan, että saako ottaa kuvia).

Ai niin! Unohdin ihan mainita, että viime yö oli kaikkein viilein tähän mennessä. Oli ihana nukkua!

koti kullan kallis

Saimme tänään netin oikeasti toimimaan! Ja juhliakseni tapausta kävin jopa facebookissa. Viime päivityksestä näyttää olevan aikaa jo melkein viikon verran, johtuen juurikin haasteista joita kohtasimme viimeisen kuluneen viikon aikana. Ollaan kyllä kiehuttu Nellin ja poikien kanssa. Joka päivä pojat on käyneet Westfieldissä ja tulleet kotiin sanoen: "Meillä on hyviä uutisia ja huonoja uutisia". Hyvät uutiset on vaihdelleet mutta huonot olleet aina sama: meillä ei ole vieläkään nettiä.
Tämä paikka todella saa arvostamaan jokapaiväisiä asioita Suomesta. Vaikka olenkin aina kokenut, että en tarvitse näin paljoa ja ollut kiitollinen asemastani ja elämästäni (hyvä kasvatus varmaan), tämän reissun jälkeen todella tulee ajateltua enemmän kaikkea sitä, mitä meillä on Suomessa tarjolla automaattisesti, mutta itse ei välttämättä tajua kunnolla, miten asiat olisi jos hanasta ei tulisikaan vettä. No, onhan meilläkin välillä ongelmia, mutta jos hanasta ei tulisi koskaan vettää päiväsaikaan ja silloinkin kun sitä tulee, se pitää aina keittää ennen kuin voi juoda? No, kuuma juomavesi ei ole oikein innostanut, joten olemme ostaneet pussivettä. Ne pussit on kyllä mahtavia! On 500ml ja 300ml pusseja, joista purraan kulma pois, juodaan ja jos ei jaksa kaikkea kerralla, niin voi vain asettaa sen pöydälle kun pussi muotoutuu niin, ettei se kaadu. Hienoa! (eikä tule niin paljon ylimääräistä tilaa vievää muovia kuin pulloista tulisi.)

 

Varsinaisesti viimeisen viikon aikana ei ole tapahtunut paljoa. Harkka alkoi viimein ja  meillä oli pieni työntekijäkonflikti, mutta itsepäiset suomalaiset saivat pidettyä kiinni harjoittelusuunnitelmastaan. Ei siitä sen enempää. Hyttysenpuremat on alkaneet kutisemaan ihan sikana ja niitä on joka paikassa! Mulla kutisee sormet, vasen kyynärpää, toinen pakara, reidet ja jalkapohja! Mä en tajua, mistä ne pääsee meihin käsiksi! Meillä on ikkunoissa erilliset verkot, vuoteen päällä oma verkko ja sitten vielä sivellään hyttysmyrkkyä iholle ennen nukkumaanmenoa. Ja silti aamulla löytyy aina muutama uusi kutiseva punainen täplä. Toivotaan, että ne ei oo ollu niitä malarian kantajia tai että meidän lääkitys toimii kunnolla. Vielä meitsi on ainakin pysyny terveenä eikä kämppiksetkään näytä huonovointisilta.

Huomasin, että en ole vielä kertonut kunnolla täkäläisestä "kodistamme". Asumme Old Jeswang:ssa, josta on suunnilleen yhtä pitkä matka Banjuliin (harkkapaikkaamme) ja Westfieldiin (shoppailualueelle). Tien toisella puolella on kristillinen koulu, jossa on nytkin menossa kunnon jamit (jokin nuorten tapahtuma). Tässä on lähellä myös nuorisovankila. Meillä on rikkaat naapurit. Meidän mesta on täkäläisten silmissä oikea palatsi: kaksi makuuhuonetta, oikea vessanpönttö, jääkaappi, hella, tuulettimet ja täysi siivous ja pyykkäyspalvelu. 

Mutta me näemme tämän todellisuuden vähän eri tavalla: koko paikka on varmaan umpihomeessa ja katto vuotaa joka sateella niin, että pitää levitellä pyyhkeitä pitkin lattioita kun kattilat ja lautaset ei kata riittävästi kastuvaa alaa. Me eletään enemmän ilman sähköä kun sähkön kanssa, minkä vuoksi kaikki ruoka pitää valmistaa heti tai sen on oltava kuiva/purkkiruokaa kun jääkaappi ja pakastin sulaa vähintään joka toinen päivä. Kun ei ole sähköjä niin tuulettimia ei voi pitää päällä eikä voi muuta kuin kärsiä ja tuntea miten nesteet haihtuu ihon läpi kosteaan, ympäröivään lehmänhönkään. Vettä tulee vain öisin, minkä vuoksi olemme kehittäneet ämpärisäilömisen jalon taidon ääriasteelleen. Meillä on iso sanko ja ämpäri vessassa, mitkä ladataan täyteen vettä aina kun sitä vaan tippuu hanasta pienenä liruna. Helpottaa mukavasti peseytymishetkiä, jotka täytyy tehdä vähintään kahdesti päivässä. Täällä hikoilee niin paljon, että ei meinaa pysyä mukana nesteen ja suolan saannin kanssa. Huomattiin Nellin kanssa että vaikka vedetään suolaa välillä niin isoina annoksina, että ihme ettei verisuonet mene tukkoon, niin me hikoillaan pelkkää vettä. Se on mieletöntä, miten voi nähdä kun hikikarpalot tunkee ihon alta pintaan.

Meillä on paljon lemmikkejä: toissapäivänä Nellin kengässä oli valtava hämähäkki, pihalla on portille paskova vuohi (joten täytyy varoa askelia kun lähtee aamulla töihin) ja koko kämppä on täynnä muurahaisia. Vaikka ollaan käytetty Raidia, niitä on niin paljon, että välillä pitää tarkistaa varpaiden välit kun ei tajua montako on taas tullu tapettua pelkästään tallomalla vahingossa päälle. Niistä saa myös mukavasti proteiinia: olimme jättäneet hillopurkin vahingossa liian pitkäksi aikaa ilman kantta ja huomasin voidelleeni yhden muurahaisen leivälleni.

Eilen meillä loppui kaasu kesken kokkausten ja kun ei ollu sähköjä, niin sännättiin pimeässä raahaten tyhjää kaasukanisteria kauppaan ostamaan vaihdon yhteydessä uutta. Kompuroitiin hiekassa kun yritettiin olla niin nopeita, ettei riisisatsi kärsisi. Musta tuntuu, että Ibram (lähikauppiaamme) repii salaa meidän törttöilystä huumoria, kun huomaan sen välillä yrittävän peittää hymyjä kun se seuraa meitä.

On meillä kyllä oikeita luksusjuttujakin täällä talossa (vaikka maa tunkee näkyviin lattialaattojen alta eikä joka huoneessa edes ole onnistuttu peittämään koko lattiaa niillä). Meillä käy muutaman kerran viikossa tosi suloinen tyttö (jonka nimeä en muista) siivoamassa. Se lakaisee ja luuttuaa lattiat, järjestelee paikkoja, petaa pedit ja tiskaa jos meiltä on jäänyt tiskejä. Se on kauhean suloinen, kiltti ja vähän ujo lukiolainen. Itse asiassa, se sopisi mun ja Nellin mielestä tosi hyvin sille lähikaupan Ibramille, joka on kanssa vähän samanlainen: kiltti, mutta melko ujo. Ne olisi kyllä täydellinen pariskunta!

Ja takaisin asiaan: meille vaihdetaan lakanat kahden viikon välein. Oikeastaan viikkokaan ei olisi liian pitkä aika, sillä me hikoillaan niin paljon nukkuessakin, että jo viikossa valkoinen on sellaista likaisen keltaista. Vuokraisäntä kävi tänään korjaamassa työmiehen kanssa meidän jääkaapin. Se on kanssa tosi mukava tyyppi, joka huolehtii meistä. Tai ainkin se yrittää, mutta mulla on vähän huono tapa missata sen puhelut. Viime perjantaina se yritti soittaa epätoivoisesti, sillä täällä on joka kuun viimeinen päivä "kansallinen siivouspäivä" ja jos menee ulos ennen kello yhtä, poliisi voi laittaa sut siivoamaan jotain julkista aluetta!

Mutta vaikka meillä on paljon hermoja hiertäviä asioita, tykkään kyllä olla täällä - ihan hirveästi. Ja olen oppinut täällä enemmän sanomaan asioita suoraan ihmisille. Me mennään huomenna kahvile yhden paikallisen tyypin kanssa, joka oli jo kutsunut itsensä meille kylään, mutta kun oltiin päätetty kämppisten kanssa, että kotiin ei kutsuta kadulla tutuiksi tulleita ihmisiä, niin sanoin suoraan, että voidaan nähdä joskus, mutta vain julkisilla paikoilla. Olin kyllä kohtelias, mutta paikalliset näemmä vaatii sen, että sanoo asian suoraan tai ne ei ymmärrä. Se oli sille ihan ok. Ehkä jätän näihin kuviin ja tunnelmiin tällä erää.

Yhteys nettiin ja paljon päivitettävää...

20. syyskuuta 2011

Vilskettä ja kiristyneitä hermoja


Aluksi haluan pahoitella edellisen tekstin harhaanjohtavaa otsikkoa. Minulla oli hieman ongelmia netin kanssa, joten jouduin julkaisemaan sen hieman vajaana enkä ehtinyt lisätä asiaa siitä, miten poikien tulon jälkeen, taksikuskit ovat yrittäneet kiskoa meiltä ylimääräistä tai muuten korkeaa hintaa kyydityksistä. Tavallisesti maksamme taksikyydistä seitsemän dalasia, mutta eilen valtaosa kuskeista suostui heittämään meidät päämääräämme 150llä dalasilla. Emme tietenkään antaneet periksi ja pääsimme samalla halvalla summalla lopulta Westfieldiin. Huomatkaa myös päivämäärä. En ole päässyt nettiin muutamaan päivään, mutta olen kirjoittanut ahkerasti koneeni muitiin viime aikojen tapahtumia, joten saatte kerralla paljon luettavaa.

Sitten tästä päivästä. Kävimme ensi kertaa Banjulissa, eli pääkaupungissa. Tiet olivat paljon huonompia kuin asuttamallamme alueella. Auto pomppi ja tärisi kun kuski veivasi tien laidalta toiselle yrittäen välttää syvimpiä kuoppia. Ja koska oli satanut vasta samana päivänä, teiden päällä oli valtavasti ruosteen väristä vettä. Kun nousimme Autosta ulos huusimme pienen "abaraka" -kiitoksen ja aloimme vaeltaa kohti markkinapaikkaa.
Ihmisiä oli siellä aika lailla samanlailla kuin meidänkin kotikulmilla.Mutta markkinakojuja oli huomattavasti enemmän ja tavarat siellä oli selkeästi tarkoitettu enemmän turisteille. Kaikkialla oli hirveästi erivärisiä kankaita ja kaupat oli sellaisia ahtaita kuutioita, johon tungettiin katselemaan aikalailla samanlaisia vaatteita kun mitä Suomesta saa. Pojat oli ihan haltioissaan ja toisaalta, vaikka täältä näyttää saavan joitain merkkivaatteita huomattavasti halvemmalla kuin kotimaasta, niin itse en koe suurtakaan shoppailuhimoa kun en käytä merkkivaatteita ja muita löytyy Suome kirppiksiltä ihan yhtä halvalla. Pari paikallista vaatetta olisi kyllä kiva ostaa jossain kohtaa.

Illemmalla pojat lähtivät käymään Nellin ja Abien kanssa jalkapallomatsissa, mutta minä jäin kotiin kun pyykinpesu jäi pahasti kesken. Se oli ihan jees, kun sai olla muutaman tunnin rauhassa yksin kotona. Mutta sitten päätin lähteä käymään Ibramin marketissa ja päivä muuttui hieman synkemmäksi. En tainnut mainita siitä, että kun olimme käyneet viime perjantaina uimarannalla, kotiintullessamme saimme "ihailijan", vaikka vainoaja tuntuu enemmän oikealta nimeltä. Sellainen pienen korukojun omistaja tuli kauppaamaan meille tosi rumia rannekoruja ja me ei millään annettu periksi. Sitten se vaatimalla vaati, että se saa lahjoittaa meille korut. No, kun siitä ei tuntunut pääsevän sanoin, että voin ottaa sen, mutta se ei tarkoita mitään, en osta mitään, enkä ole velkaa mitään. Ja se sopi sille tyypille. Yritin olla kohtelias ja lahja lahjasta, joten annoin sille vastalahjaksi yhden pahanhajuisen näkinkengän, jonka olin löytänyt aiemmin. Sitten se seurasi meitä vielä niin pitkälle, että ajateltiin, että meidän täytyy mennä kodin ohi ja kävellä ties minne, ettei se saa selville missä me asutaan. Onneksi se kuitenkin luovutti niin hyvissä ajoin, että päästiin turvallisesti kotiin. No, tarina jatkui siis tänään kun menin yksikseni sinne markettiin, sillä yllätys yllätys, siellähän sama häiskä oli. Kutsumme sitä tyyppiä muuten "Riippakiveksi" Nellin kanssa. Se tuli siihen ja olin niin sekaisen pettyneessä mielentilassa, että sanoin ääneen "Oh, my God..." Yritin olla jollain tasolla kohtelias, mutta hyvin kylmä ja välinpitämätön, sillä se heppu ei edes näyttänyt aikovan ostaa mitään. Oli vaan hengaamassa.
No, sitten kun aloin tehdä ostoksiani, se äijä heitti Ibramille 50 dalasin setelin ja sanoi, että maksaa ruuistani. Sanoin, ettei tarvitse ja että maksan itse. Se sanoi sitten myyjälle, että maksaa puolestani ja sitten aloin sanoa entistä kovemmin, että minä maksan kyllä varmasti itse jokaisen kananmunan ja kylkiäisen, jonka tilaan. Se ei vaan meinannut uskoa ja siitä tuli väittely, jossa se hoki Ibramille, että maksaa ja minä hoin, että Ibram ei saa ottaa hänen rahojaan ja maksan itse. No, kaupankäynti raukesi siihen, että kananmunalähetti ei ollut vielä tullut, enkä saanut ostettua aamiaistarvikkeita. Sanoin, että palaan myöhemmin takaisin ja lähdin kotiin.
Kun olin matkannut vähän aikaa, kuulin askelia takaani ja käännyin katsomaan (olipa vaikea arvata, kuka siellä oli). No, hyvä ystäväni riippakivi tietenkin! Hermoni olivat kiristyneet aika lailla jo kaupalla, mutta nyt kuulin pieniä napsahdusääniä jossain pääni takaosassa. Odotin, että riippis tuli kohdalleni ja kysyin haluaako se jotakin? Se alkoi selittämään, miten minun ei tarvitse maksaa ostoksiani, koska annoin rahan jo myyjälle. Sanoin, että aion maksaa omat ostokseni kuitenkin. Sitten hän alkoi selittämään, miten todella halusi olla oikein hyvä ystäväni ja plää plää ja sitten (en ihan kunnolla muista mitä tapahtui) mutta minä vaan räjähdin. Aloin huutaa sille jätkälle keskellä katua ja selittää miten se ei voi olettaa, että täysin eri kulttuurista tuleva ottaa hyvällä tuollaisen roikkumisen jos kerran ollaan tehty Nellin kanssa selväksi että meistä se ei tunnu mukavalta. Se voi vilkuutta meille kojultaan kun kävellään ohi, mutta se ei voi tulla ja raahautua perässä koko kortteliväliä! Jossain kohtaa se alko puhua päälle ja vaan huusin "Listen!" (vaikka teki mieli huutaa turpa kiinni). Ihmiset ympärillä alko kattella kun se painu kasaan ja mä purin siihen turhauteneisuuttani ja kireää pinnaani. Kun rauhoituin se sano vaan anteeksi ja mä vastasin vähän sellaisella "whatever"-asenteella, mutta siitä jäi aika hyvä fiilis ja vaikka olin vihainen, olin onnistunut olemaan yllättävän kohtelias huutaessani (ei rumia sanoja). Uskon, että tein asiani aika selväksi. Katselin vähän aikaa, miten se riippakivi löntysti pois ja sitten uskalsin mennä omaan kotiini. (nyt siitä on jo useampi päivä ja aina kun painuteen porukalla ohi, niin se morjestaa meille, mutta ei edes yritä aloittaa pidempää keskustelua. Pojat nauraa, että viesti taisi mennä perille, mutta me kuljetaan kuitenkin aina vähintään kahden hengen porukalla varmuuden vuoksi, eli ei hätää).

Puhuimme kämppisteni kanssa siitä, miten on aika vaikea suhtautua näihin ihmisiin toisinaan, sillä se voi olla vain kulttuurikysymys, että täälläpäin porukka tuppaa olemaan hieman liian ystävällistä suomalaisen silmissä, mutta toisaalta kaikkea ei vain voi sulattaa, eikä paikallinen voi olettaa, että ulkomaalainen on sinut paikallisten tapojen ja tottumusten kanssa. Olen huomannnut myös, että siinä missä suomalaiset puhuvat aika kohteliaan oloisesti, täkäläiset tuppaavat hieman käskyttämään ja puhe on aika voimakasta. Voi siis olla, että pitää jättää kaikenmaailman lässyttäminen vähemmälle ja yrittää enemmän samaistua täkäläiseen tiukkaan ja selkeään puhetyyliin, että omatkin viestit menisi paremmin perille.


24.9.

Sataa ihan sikana! Ja se huomioon ottaen on ihme, että tänään meillä oli aika hyvin sähköä. No, nythän ne sähköt tosin meni taas, mutta me aletaan jo tottua tähän. Se on jännä miten iloiseksi voi tulla siitä, kun kuulee jääkaapinn hurahtavan päälle, sillä se on meillä äänimerkkinä siitä, että taas saadaan valoa ja tuulettimet päälle. Olisi tosi vaikea päättää kumman ottaisi mieluummin, sähkön päivällä vai illalla. Jos päivällä ei ole sähköjä niin on ihan sika kuuma kun tuulettimet ei toimi ja jos illalla ei ole sähköä, ei näe mitään. No, on meillä pari kynttilää, mutta ei niiden valossa istuminen paljoa lämmitä sydäntä, kun siitä tulee jokailtainen juttu.

Meillä alkoi viimeinkin se harkka! Ai että oli mahtava käydä tutustumassa pääkeskustassa toimivaan sosiaalisen hyvinvoinnin yksikköön, joka vastaa kaikkien sosiaalityömuotojen toimnnasta ja verkostotyöstä. Kun pojat tekee töitä projektissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, me tutustutaan Nellin kanssa koko systeemiin ja päätetään sitten mikä ala kiinnostaa eniten ja päätetään sen jälkeen minne halutaan sijoittua. Ihmiset paikan päällä oli mahtavia ja ne selitti tosi hyvin meidän mahdollisuuksiamme ja omaa toimintaansa. Ensi maanantaina alkaa kunnon hommat ja päästään käsiksi tähän työhön. Toisaalta vähän jännittää kun meille tehdään nyt näemmä jokin testi koko sosiaalisentyön toiminnasta ja sen rakenteista Gambiassa tai jotain, eli täytyy yrittää tsempata tosissaan. Kaikki on alkanut sujua aika kivasti viime aikoina ja puhuttiin siitäkin Nellin kanssa, että on mukavaa olla välillä kotona, kun aina ollaan menty Abien tai jonkun muun johdolla jonnekin (yleensä shoppaamaan) ja sellainen juoksentelu ei vaan aina jaksa innostaa.

Eilen käytiin taas rannalla ja se oli mukavaa. Tällä kertaa siellä oli enemmn väkeä kun viimeksi ja yhdellä tyypillä oli hevonen jota se talutteli siellä. Hari halusi välttämättä ratsastaa sillä. Eikä riittänyt, että omistaja olisi taluttanut sitä, kun Harin piti saada ratsastaa yksin ja nopeasti kuin joku intiaani. Kun se sai heviseen vauhtia, se ei saanutkaan ohjattua sitä ja molemmat katosi mäen taakse. Hevosen omistaja lähti juosten niiden perään kahden tyypin kanssa ja me naurettiin rannalla. Kyllä ne sai sitten karanneen parivaljakon turvallisesti takaisin. Huomenna olisi tarkoitus mennä kirkkoon meidän autokuskin kanssa, mutta se ei ole vastannut lähettämääni tekstiviestiin, joten saa nähdä päästäänkö lähtemään. Ollaan muuten huomattu Nellin kanssa että täällä on yllättävän paljon kristillistä toimintaa. Lähinnä katolisen tai babtisti-kirkon, mutta voisi olla mukava yrittää tutustua siihen vähän paremmin. En muistakaan olenko maininnut tästä aiemmin, joten älkää pahastuko, jos satun toistamaan itseäni. Täällä yksi mahtavimpia kokemuksiani tähän asti on ollut ylistyskuoro, jonka laulu kaikuu joskus pimeällä. Siitä on tullut niin hieno "Afrikka-tunne" kun makaamme Nellin kanssa moskiittoverkon alla ja kuuntelemme, miten täysin pimeässä ja kuumassa Afrikan ilmassa kaikuu mahtavasti tummien naisten laulamana "Halleluja!" ja sitä rytmittää mieletön määrä rumpuja. Tuntuu, että laulajia on satoja ja ne laulaa varmaan kymmenäänisesti. Ei mitään hajua, mistä päin laulu tulee, mutta se kajahtelee aina välillä ja joskus sitä jatkuu niin kauan, että me ehditään nukahtaa, ennen kuin ne lopettaa. Se on tosi hienoa. (Ah, sähköt tuli takaisin! Tuuletin pelaa taas!)

Ai niin! Meillä on vähän haasteita kotona, sillä me tytöt yritetään ajatella hygieniaa ja ihan sellaisia maalaisjärjen perusjuttuja, mutta sama ei tunnu pätevän näihin Nepalilaisiin asuinkumppaneihimme. Tänään ne innostu ajatuksesta, että ne hankkii meille kotiin elävän kanan! Siis kanan, jota voidaan pitää takahuoneessa ja tehdä siitä lihaa kun se lakkaa antamasta meille riittävästi munia! No, se munajuttu oli vitsi, mutta vaikka ne olisi tehnyt sitä Nepalissa kuinka monta kertaa vaan ja osaisivat tappaa ja valmistaa kanan vaikka sadalla eri tavalla, niin tänne EI tuoda elävää kanaa! Me pidettiin pitkä sessio poikien kanssa ja tehtiin selväksi, että jos ne välttämättä haluaa tuoretta kanan lihaa, niin ne saa hankkia sen paikasta, jossa se laitetaan lihoiksi jo ennen kuin ne tuo sen kotiin. Piste.
Tänään selvisi muuten yksi kulttuurisidonnainen juttu: jokaisen kuun viimeinen lauantai on kansallinen siivouspäivä ja liikkeet ei aukea ennen yhtä. Samalla kaikilta odotetaan, että kukaan ei poistu kotoaan ennen tuota kellonlyömää. Jos ei ole mitään siivottavaa, voi vain olla, kunhan on kotona. Ei siitä vankilaan joudu, jos lähtee käppäilemään, mutta sellainen jännä juttu nyt tuli vastaan.

tanssia, traditioita ja huijareita

Eilen olimme Abien syntymäpäiväjuhlilla. Menimme sinne itsevarmana, mutta lopulta eksyimme vähän ja tulimme perille myöhässä. Sitten selvisi, että olisi ollut vielä varaa tulla vaikka monta tuntia myöhemminkin. Olimme kaikki talon etupihalla ja istuimme tuoleilla kuin kanat orrella ja odottelimme, että juhlakalu saapuu. Itse asiassa he olivat järjestäneet kahdet juhlat, sillä ensin juhlittiin jotain lasten kutsuja ja paikalla oli sikana muksuja. Sitten kun ne olivat lopulta ohi, odotettiin jälleen. Suraj kertoi, että Intiassa on vastaavanlainen traditio, missä kutsuvieraat odottavat juhlakalua tehden kunniakujan. Se oli ihan hauskaa, vaikka jouduimmekin lähtemään muita aikaisemmin. Olimme hakeneet edellisenä yönä pojat ja valvoneet aamuneljään, joten kaikki oli aika väsyneitä jo kymmenen aikaan illalla. Ja en ole nyt varma oliko noiden juhlien idea yleinen tapa Afrikassa, että juhlat aloitetaan päivää ennen oikeaa syntymäpäivää ja ne kestävät niin kauan, että päivänsankari itseasiassa saavuttaa oikean syntymäpäivänsä. Mutta me levitimme diakkilaisten hyvää mainetta ja tanssimme kuin hullut. Luulin, että täkäläiset olisivat koviakin tanssijoita, mutta meno oli vähän niinkuin jossain suomalaisessa nuortenillassa. Pari kokenutta (isosta) antaa palaa ja pelleilee musiikin tahtiin ja muut istuu seinää vasten ja mulkoilee. Silti, emme usko rikkoneemme mitään sovinnaisuussääntöä, sillä aikuiset nauroivat já hurrasivat meille ja Haddy, Abien äiti toi meille jopa välkkyvän diskovalon luomaan tunnelmaa. Siellä Afrikan yön pimeydessä me sitten jammasimme ja ihan hirveä ääni huusi taustalla, kuin jokin mutanttieläin olisi julistanut hyökkäystilan. Saimme kuulla, että ne olivat sammakoita. Sammakoita! (En kyllä haluaisi uida siinä lammessa...)

Tänään Abie tuli käymään luonamme ja matkasimme jälleen Westfieldiin shoppailemaan pojille nettiä ja hankkimaan ruokatarvikkeita. Ostoksia tulikin tehtyä niin paljon, että meidän piti ottaa kaksi taksia kaupan ovelta omalle ovellemme. Minä ja Nelli oltiin jo luottavaisia, että osattaisiin mennä kotiin, joten otimme toisen taksin ja meillä oli ruoat takakontissa, kun muu poppoo hyppäsi toiseen taksiin ja kaasuttivat kohti kotia. Meidän oli tarkoitus seurata heitä, mutta auto ei startannutkaan! Istuimme siinä kaupan edessä taksissa vaikka kuinka kauan ja naureskelimme tilanteelle Nellin kanssa, mutta kun taksikuski luovutti ja haki joukon poikia työntämään autoa, aloimme tosissaan nauramaan. Pojat työnsivät meitä varmaan 50 metriä ja kun olimme päässeet tielle, eikä auto ollut vieläkään käynnissä, nauroimme että ne varmaan työntää meidät kotiovelle asti. No, sitten se auto saatiin käyntiin ja matka sujui hyvin.
Abie kokkasi meille perinteistä afrikkalaista ruokaa, jossa oli paistettua sipulia, kanaa ja perunoita ja kylkiäisenä couscousta. Oli tosi hyvää. Siinä kohtaa tuli hieman haasteita, kun Abie huomautti, että Afrikassa ei syödä vasemmalla kädellä (vaikka meillä oli aterimet), joten piti vaihtaa veitsi ja haarukka keskenään.

Tällä hetkellä löhöämme kotona ja alamme kohta katsoa elokuvaa, kun Nellillä on niitä muutama muistitikulla mukana. Meillä on myös sellainen netti, että saamme käyttää sitä ilmaiseksi yhdentoista ja seitsemän välillä yöllä, joten aiomme tehdä leffalistat kukin meistä ja ladata niistä kaikki. Siinä on meille ajanvietettä pitkiksi, pimeiksi illoiksi, kun ei voi liikkua ulkona hyttysten pelossa. Toisaalta, meillä on ollut täällä tosi hauskaa nyt kun pojat on täällä. Ne on melkoisia pellejä, joten koskaan ei ole tylsää. Molemmilla on myös hieman neitimäisiä piirteitä, mutta ne vain tekee näistä tyypeistä tosi hyvää seuraa. Ja niille vielä sattuu kaikenlaista, mistä voidaan heittää läppää pitkin päivää. Niinkuin aamupalalla, jossa söimme taas sitä meidän aika hyvää hiekkaleipää, Suraj selitti juuri jotain ja oltiin taidettu puhua syömisestä, kun se pureskeli pari kertaa tosi isosti ja yhtäkkiä kuului ihan mieletön räksähdysääni. Se tuli Surajn hampasta kun se taisi puraista johonkin isompaan kiveen. Ensin oli sellainen puolen sekunnin hiljaisuus ja sitten kaikki repes täysillä kunnon nauruun. Siinä sulle afrikkalainen aamiainen. Vähän ajan päästä mä löysin omasta leivästäni puutikun, eikä se ollu kauhean pieni. Vieläkään vatsa ei ole ryhtynyt lakkoon tai suurempiin protesteihin, mutta ei nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Vaikka ensin tuntui siltä, että aika menee täällä ihan mieletömän hitaasti, sillä tuntu että oltiin eletty jo koko päivä, ja kello saattoi olla vasta kolme, mutta nyt kun ajattelee, että ollaan oltu täällä jo viikko, se tuntuu menneen aika nopeasti. Huomasin, että en ole kaiken muun selostuksen ohessa tainnut mainita ollenkaan meidän valkoista pikku ystäväämme "Pipanaa". (Saatamme äänestää vielä nimestä). Meillä on omalla pihallamme valkoinen vuohi, joka ensin aristeli meitä, mutta sitten siitä tuli meidän tyttöjen hyvä kavveri ja nyt se on kiintynyt poikiinkin. Kun saavumme kotiin, se juoksee meitä vastaan ja me taputamme sitä päähän. Se on valtavan söpö. Jos oleilemme kuistilla, se tulee siihen viereen tuijottelemaan meitä. Ensin annoimme sille nimeksi Pekka, mutta päädyimme tänään Nellin kanssa siihen, että se on tyttö. Sitten elokuvan katseluun...

Koko poppoolla helteeseen

Eilinen oli tähän mennessä paras päivämme Gambiassa, tai ainakin omasta mielestäni. Ystävämme Abie vei meidät rannalle. Lähdimme aamulla Abien merkistä ja kuljimme ensimmäistä kertaa kahdestaan paikallisella taksillla. Huutelimme vain "Westfield!" ja monet kuskit kysyivät, haluammeko koko päivän Banjul kierroksen, mihin olisi näemmä löytynyt enemmän kuskeja, mutta sitten saimme käyttöömme auton, joka vei meidät määränpäähämme. Näimme Abien ja jatkoimme toisella taksilla suoraan rannalle, jonne osaamme nyt itsekin mennä, joten tästä lähtien käymme siellä paljon!
Taksin käyttö oli hieno kokemus meille molemmille. Kun huomasimme vihdoin hahmottavamme kaupunkia ja tiesimme koko ajan, missä mennään, oli tosi helppoa ja luottavainen olo omasta liikkumisesta. Kun nousimme taksista heitimme ylävitosia riemunkiljahdusten saattelemana. Kyllä siinä muutama sivustakatsoja tuijotti, että mitä ihmettä?

Meren ranta oli suuuri ja yllättävän autio. Oli tosi mahtava vaan juosta pitkin rantaviivaa, eikä siellä ollut kuin muutama ihminen. Abie kertoi, että monet käyttävät eri rantoja, joten tuosta tulee ehdottomasti meidän suosikki. Aurinko paistoi ja hiekkaa oli joka paikassa. Silloin ei tietenkään välittänyt siitä, mitä ongelmia sen poissaamiseen tulisi, kun meillä on aika rajatusti vettä, mutta ainakin nautittiin. Abie istui rannalla koska ei osannut uida, vaikka uskaltautui silti meidän kanssamme veteen. Aallot oli valtavia! Oli mahtava juosta kohti ulappaa ja heittäytyä itsensä korkuisen aallon vietäväksi. Abie kyllä katseli vähän sillä ilmeellä, että siitä tuntu varmaan vähän oudolta käyttäytyä niin lapsellisesti. Sitten me innostuttiin keräämään näkinkenkiä, joita oli ihan sikana! Ja minkä kokoisia. Ei löydy kyllä samanlaisia Yyterin hiekkarannoilta. Loppupeleissä oltiin uimassa joku kolme tuntia ja yritettiin kyllä laittaa koko ajan lisää aurinkorasvaa, mutta hiekka hiersi käsivarsissa ja välillä innostui liikaa meren viileydestä, että jälkikäteen olkapäät vähän punotti molemmilla. Mutta ahkeraa toimintaa aftersunin kanssa ja hyvältä vaikuttaa.

Loppuillasta katsottiin elokuvaa ja yritettiin sinnitellä valveilla siihen asti, että lähdetään hakemaan poikia lentokentältä. Istuttiin pimeässä ja kuumassa, kun sähköt meni taas ja ainoa valomme oli tietokoneen näyttö. Meidän piti mennä ohjaajamme Haddyn autokuskin kanssa lentokentälle niin, että ollaan paikalla vähän ennen poikien konetta, joka laskeutui siinä puoli yhden aikaan yöllä, mutta kuskilla ei ollut tietoa siitä, moneltako kone laskeutuu, joten hän tuli aikaisemmin ja me heräsimme hänen soittoonsa, jossa hän vain kyseli missä olemme ja tulemmeko ulos vai emme? Molemmat oli ihan sekaisin ja mä vaan vastailin että: jees, jees, we come, eikä mulla ollu edes mitään hajua siitä kuka langan toisessa päässä oli. No, soitettiin siinä samalla sille meidän poliisi-kaverille ja se ihmetteli miksei olla soitettu aikaisemmin, mutta toivotteli kuitenkin tervetulleeksi lentokentälle. Saatiin pojat turvallisesti kotiin ja mentiin nukkumaan. Samalla matkalla meille selvisi, että taksikuskimme oli kristitty ja sovimme, että hän vie meidät ensi viikon sunnuntaina kymmenen messuun. Aivan mahtavaa! Olen palanut halusta päästä osallistumaan afrikkalaiseen messuun niin kauan kuin jaksan muistaa. Yöllä oli kovin ukkosmyrsky ikinä! Tai ainakin tähän mennessä. Vettä tuli jo silloin kun katseltiin leffaa niin paljon,, että ei kuultu mitään vaikka koneen äänet oli täysillä. Ihan kun isoja kiviä olis satanu hulluna alas taivaalta ja yöllä ukkonen tuli ihan päälle. Aina kun välähti, sitä seurannut jyrinä tuntu ihan siltä, että koko talo olis tärissy.

Nyt on sunnuntai ja olemme opettaneet pojille hieman asioita, joita olemme itse kohdanneet täällä, kuten taksikäytäntöjä, ostosten tekemistä jne. Nyt on aika leppoisaa. Paistoimme aamupäivällä ison kasan lettuja ja kilistelimme paikillista limpparia Vimtoa. Hari ja Nelli on päiväunilla ja minä datailen Surajn kanssa sähkötuulettimen vieressä. Tänään olemme menossa Abien synttäreille, jotka pidetään illemmalla. Tiedossa ainakin kakkua ja uusia afrikkalaisia tuttavuuksia. (ette voi arvata miten paljon mun päästä tuli hiekkaa kun yritin pestä sitä aamulla tavoitteena olla vähän siistimpi synttäreillä.) Käytyäni tänään vessassa, huomasin, että paikallinen bakteeritaso alkaa ottaa yliotetta ja vetää vatsaani löysälle. Toivotaan, että se on nopea ja ohimenevä juttu. Olemme puhuneet Nellin kanssa siitä, miten meitä luultavasti pelottaa täällä se, että sairastumme, sillä sairaanhoidontaso on hyvin alhainen verrattuna Suomeen. Ohitimme erään "klinikan" mennessämme ostoksille pari päivää sitten ja sanonpa vaan, että mieluummin antaisin itseäni hoidettavan vaikka jossain suomalaisessa romuvarastossa. No, eipä tässä auta muu, kuin yrittää olla mahdollisimman tarkka siitä mitä syö, muistaa oma hygienia ja käsienpesu ja tärkeimpänä rukoilla, että Jumala huolehtii vaikka saatavilla ei olisikaan Suomeen verrattavaa lääkehoidollista tasoa. On kuuma.

Aamuvirkun päiväkirja

Kun ei voi tietää, milloin pääsen taas seuraavan kerran käymään täällä, ajattelin heti näin aamun kunniaksi päivittää tätä menoamme vähän lisää. Ollaan Nellin kanssa juuri syöty aamiaista, vaikka sitä hidasti se, että jouduttiin käymään Ibramin kantamarketissamme ostamassa tarvikkeita. Eilen illalla sitä ei huomannut, mutta aamulla valmistaessamme tavallisen aamiaisemme, huomasin, että viimeien leipämme näytti vähän oudolta ja oli mennyt homeeseen. (Oli myös hassua, että siinä oli jokin linnun höyhen kiinni, mutta ei oltu nähty sitä aikaisemmin ja vaan mietittiin, että minkäköhän kanalan lattialla toikin leipä on kierinyt...)

Yöllä oli kuin olikin sähköt, joten saimme nukuttua melko mukavasti tuulettimen lempeässä hyväilyssä (vaikka silti oli aika lämmin). Tänään mennään käymään rannalla harjoitteluohjaajamme tyttären, Abien, kanssa. Tosin ei mitään tietoa siitä, mihin aikaan me nähdään. Täällä on aikakäsitys vähän sellanen, että tehdään kun tehdään ja nähdään kun nähdään.
Pojat saapuu tänään Banjuliin puoli yhdeltä yöllä ja me mennään niitä vastaan Nellin kanssa. Mutta meille on järjestetty kyyti. Tästäkin näkee vähän tätä hintatason alhaisuutta, että kun haetaan pojat, niin me maksetaan siitä taksikyydistä 300 dalasia (D), joka on noin kahdeksan euroa ja matkaa yhteen suuntaan on vähän alle parikymmentä kilometriä.

No, haluan ehdottomasti kertoa vähän täkäläisistä ihmisistä. Aivan ihanaa sakkia, mutta näin suomalaisena kaipaisi ehkä vähän enemmänkin sellaista omaa rauhaa. Siihen on alkanut tottua, että kadulla kulkiessa kaikki kääntyy tuijottamaan ja lapset juoksee perässä huutaen "twuaap, twuaap!" Kuultiin, että se tarkoittaa valkoihoista, mutta se ei kuulemma ole rasismiä, joten ei kannata välittää. Aika hauska ajatus, että meihin voisi kohdistua rasisimia. Jostain syystä kaikki lapset haluaa aina käydä koskemassa meidän käsiä. Ne tulee käsi ojossa ja hymyilee tyytyväisinä, jos otetaan niitä vähäksi aikaa kädestä kiinni.
Täällä saa kavereita tosi nopeasti. Aina kun mennään johonkin, niin on se sitten kadulla, marketissa tai aikalailla missä vaan, niin joku aloittaa keskustelun sanomalla "Päivää, kuinka voitte?" Ja me vastataan, että hyvin, kuinkas itse voit? Sitten se alkaa kysellä mistä ollaan ja sitä rataa eikä olla montaa sanaa vaihdettu kun meille tarjotaan jo puhelinnumeroa ja joku lupautuu auttamaan aina kun vaan tarvitaan sitä.

Eilen illalla saimme ensi kosketuksen kutiaviin ötökänpuremiin. Tai ainakin minä sain. Huomasin vain jossain kohtaa, että kutittaa ja tunsin pieniä pistonjälkiä. Sanon tunsin, koska me oltiin vierailemassa Abien luona ja sillioin oli jo tullut tosi pimeää. Toivotaan, että malarialääkityksessä on riittävästi potkua.

Niin! Sen meinasin kokonaan unohtaa, että me käytiin eilen katsomassa paikallista jalkapallo-ottelua. Oli kyllä iso tapahtuma. Ja vaikka itse matsissakin oli katselemista, muistan vielä paremmin tappelun, joka syntyi yhtäkkiä muutaman metrin päässä siitä, missä me istuttiin. Yleisö ympäriltä kääntyi tyynesti seuraamaan tappelua, jossa lenteli tuolit ja kuusi äijää yritti pitää kahta erossa toisistaan.
Matsissa päästiin myös syömään kunnolla kaikkea paikallista pikkunaposteltavaa, joita kanniskeltiin siinä meidän edessä. Paahdetut pähkinät, joista tehdään myös maapähkinävoita, oli tosi hyviä. Kolmella dalasilla sai aika ison keon, josta otettiin, kuorittiin ja iskettiin suuhun. (Tosin olin nähnyt aikaisemmin kadun varrella kyseisten pähkinöiden myyjiä ja niistä kukaan ei pääsisi hygieniatarkastusta läpi. Yksikin äijä vaan makasi niiden pähkinöiden päällä, kun ne oltiin levitelty maahan sanomalehtien päälle. Nam. ...no, kyllä ne oli oikeesti aika hyviä ja vatsa ei ole vielä protestoinut, joten aiköhän tästä selvitä hengissä). Näihin kuviin ja tunnelmiin Afrikan helteestä.

Prioriteettejä ja kodin arvostusta

Nyt on jo neljäs ilta jolloin istun Gambiassa, paikassa, jota kutsun tällä hetkellä kodikseni. Muuksi sitä ei voi oikein kutsua, sillä meillä ei ole osoitetta (ei ole näemmä mitään kadun nimi-systeemiä tai alonnumeroita). Syy, miksi en ole päivittänyt aikaisemmin, vaikka asiaa on ja tulee hirveästi, johtuu siitä, että en ole päässyt koneelle. Läppärini akku ei ole kestollaan pilattu, vaikka tähän mennessä melkein kolme tuntia on tuntunut pitkältä ajalta viettää näytön ääressä. Meillä katkeaa sähköt monta kertaa päivässä ja tähän mennessä on ollut lähestulkoon harvinaisempaa, että tulee virtaa kuin että istumme pimeässä. Ja sähköä on toden teolla alkanut arvostamaan: viikon keskilämpötila on ollut n.32 astetta, välillä enemmän ja sunnuntaiksi on luvattu mukavaa ja kevyttä 36 astetta. Juuri tällä minuutilla kun kirjoitan, virtamme katkesi kolmannen kerran tänä iltana ja ainoa valo tulee kannettavani ruudusta. Yöaikaan virtaa arvostaa eniten, sillä nukkuminen on aika tuskallista näissä lämpötiloissa, jos taloon kuuluva sähkötuulettimemme vain seisoo härnäten meitä, liikahtamatta. Viime yö kuului näihin. Emme voi pitää edes ikkunaita auki, vaikka ilma saattaisi olla viileämpää, sillä täällä tulee yöaikaan sellaiset monsuunisateet, että vesi tulee sisälle. Tälläkin hetkellä salamoi ja sataa. Toisaalta ihan upeaa katseltavaa, mutta joka paikkaa pitkin valuva hiki latistaa tunnelmaa jonkin verran, eikä suihkusta ole kuin muutama hassu minuutti. Toivottavasti sana "suihku" ei herätä liian ylellistä mielikuvaa, sillä sitä se ei ole. Seisomme vuoronperään pienen lirun alla peläten, että se loppuu ennen kuin saamme huuhdottua shampoon hiuksista pois.

Ruoanlaittoon sähköt eivät vaikuta, sillä kokkaamme ruokamme kaasuhellalla. Kaasu pitää ostaa ja hoitaa itse - tietenkin. Ruokavalikoimaan sähkö taas vaikuttaa enemmän, sillä emme voi ostaa mitään mikä vaatii jääkaappisäilytyksen, sillä vaikka omistamme kyseisen vempeleen, siitä ei ole hyötyä sähkökatkosten aikana. Ruoan hankinta ja pakkaus on ollut aika erikoinen kokemus: meillä on lähikauppa, joita samanlaisia löytyy tusinoittain tästä lähialueelta. Se on kuin avonainen vanha ja likainen pieni huone, tai varasto, jossa on tarjolla perus arjen juttuja. Meidän lähikauppiaamme on Ibram tai Abraham. Molemmat tarkoittavat samaa, mutta lausuminen riippuu pohjakielestä. Asiointi on yllättävän helppoa, vaikka vähän epäilemme että Ibram ei osaa englantia kuin muutaman sanan.´, (tai sitten hän on aika ujo). Niin, siitä ruoasta! Vesi on pakattu todella erikoisesti 500dl pusseihin. Sisältö kuuluu juoda puremalla reikä yhteen pussin kulmaan ja imeä. Leipä lojuu odottamassa ja niitä käännellään, kosketellaan ja sitten kietaistaan oston tapahtuessa vanhaan sanomalehteen. Täällä syödessämme, ei ole oikeastaan väliä, mitä se on, mutta aina välillä jotain kovaa rouskahtelee hampaiden välissä ja olemme Nellin kanssa tulleet siihen lopputulokseen, että kyseessä on hiekkaa. Jeps, meidän kaikki ruokamme on maustettu pienellä määrällä hiekkaa.

Olemme oppineet matkustamisen saloja parin viime päivän aikana ja alamme olla Nellin kanssa valmiita kulkemaan ilman saattajaa, vaikka täkäläinen väkin onkin hyvin ystävällistä ja auttavasta, joten varmasti iana saisimme saattajan. (Eilen illalla ollessamme kaupassa, asioinnissamme auttoi sellainen mies jonka nimi oli "Savage". Hän antoi puhelinnumeronsa ja sanoi, että voimme soittaa hänelle milloin vain jos tarvitsemme apua tai haluamme oppaan päiväreissuillemme). Täällä liikutaan joko jalan, pyörällä tai takseilla. Takseja on kolmen laisia: turistitaksit vievät aikalailla minne vain ja ovat yksityisempiä, mutta hieman kalliimpia. Tosin niissäkin voi keskustella hinnasta. Pikkutaksit ovat henkilöauton kokoisia, mutta ne tungetaan täyteen kuin pienet bussit. Jokainen voi nousta kyytiin mistä vain ja sanoa määränpään, maksaa ja hypätä pois. Porukkaa lappaa oman matkan aikana ulos ja sisään ja mikä matka tahansa maksaa saman 7 dalasia (eli noin 25 senttiä). Sitten on vielä omat suosikkini isot taksit, jotka ovat käytännössä minibusseja, haloamassa käsiin ja ne lastataan vielä enemmän kukkuroilleen. Aina on tilaa uudelle matkustajalle vaikkei mahtuisi hengittämään. Kyydissä on nuori poika tai tyttö, joka huutelee ikkunasta ihmisille taksin määränpäätä ja jos kiinnostaa voi hypätä kyytiin. Mutta vaikka täällä on ihan sika karua, ja siitä haluan kertoa vielä lisää, niin on tää myös mykava kokemus. On tosi hienoa nähdä niin erilainen maailma. Nyt käyn laittamassa kattilan katon vuotokohdan alle ja painun pehkuihin. Oli pitkä päivä.

Kuoleman kourissa, mutta vielä optimisti

Istun tällä hetkellä Gambiassa, Kotussa, Sunset Beach -nimisessä hotellissa. (jota voin muuten suositella kaikille Afrikkaan aikoville. Supersaverin kautta saatiin vielä tosi halvalla majoitus sekä aamiainen). Kävimme syömässä matkakumppanini, Nellin, kanssa pari tuntia sitten ja ruoka oli hyvää. Siellä oli iso pöytä, jossa tarjoiltiin vaikka mitä ja tosi mukava vanhempi herra selitti ja jutteli, että tiedetään mitä missäkin on. Se jopa paistoi meille aamiaisletut siinä silmien alla. Eli nyt maailma hymyilee ja on turvallinen sekä puhdas olo. Ei tämä mikään viiden tähden hotelli ole, ei edes kolmen, mutta löytyy juokseva vesi, kunnon vessanpönttö, nettiyhteys, oikeanlaiset pistokkeet ja ilmastointilaite. (joka tuntuu vähän hiipuneen - ehkä se ei kestä liikaa yhtämittaista päälläoloa.)

Päivä Barceloonassa meni hyvin. Lentokoneessa ei oikein pystynyt nukkumaan niin Nelli heittäytyi lentokentällä lattialle ja minä hieman aikuisempana käperryin selkäkramppeja aiheuttavaan asentoon penkille nojaten käsinojaan. Barceloona itsessään ei ollut kummoinen. Ihan jees mesta, jossa oli sikana pikku krääsää myyviä kojuja ja kerjälläisiä.Se oli hieno kokemus, kun käytiin isolla markettialueella, missä oli aseteltu esille valtavat määrät hedelmiä, vihanneksia, karkkeja, kalaa, äyriäisiä ja lihaa. Niitä roikkui katosta ja oli pinottuna limittäin laatikoissa, pöydillä ja hyllyillä. Iloinen óla aloitti hyvän ja ystävällisen kaupankäyynin, mutta ainakin itselleni kävi niin, että englanninkielen hypättyä peliin, palvelun innokkuus laski pakkasen puolelle. No, sainpahan ainakin syötyä sellaista turepuristettua hedelmäjuomaa jossa oli kiwiä ja ananasta.
Katseltiin nähtävyyksiä kuten Gaudin suunnittelemia rakennuksia, jotka muistutti ihan satukirjojen karkista tehtyjä taloja. Ruokapaikkoja oli itseasiassa tosi vaikea löytää, sillä pieniä katuja, joiden varrella ne sijeitsee oli varmaan miljoonia ja niitä kun tuli ravattua nälkäisenä edestakaisin, meinasi välillä huumorintaju loppua kesken. Mutta vain meinasi. Se päivä sujui tosi mukavasti ja sitten noustiin jatkolennolle.

Kone laskeutui Gambiaan ihan oikeaan aikaan, puoli yksitoista paikallista aikaa. Oli hauska verrata laskeutuvasta koneesta näiden kahden paikan energiakulutuksen tasoa, kun Barceloona hohti pimeässä aamuyössä kuin kultainen meri, kun taas Banjulissa lentäjä joutui varmaan luottamaan osittain tuuriin, että löysi oikean laskeutumispaikan. Vähän alkoi jännittää siinä vaiheessa, kun tultiin ulos koneesta. Tyyppejä kulki kentällä taskulamput ojossa ja meidän koneen edellä ajo sellainen tavallinen henkilöauto, joka väläytteli kaikkia valoja koko ajan, että pilotti osaa seurata sitä. Tämä oli aika varmasti varokeino, että ei ajettu lentokoneella heinikkoon. Bussi, joka kuljetti meidät koneelta terminaaliin oli ihan täynnä tummia ihmisiä lukuunottamatta paria espanjalaista pariskuntaa ja yhtä suomalaista naista, josta saattoi arvata, millaisella lomalla hän oli.

Terminaalissa homma kulki aika kivasti. Kukaan ei käynyt kimppuun ja kun mentiin jonottamaan passintarkastukseen kaikki kävi kivasti (vaikka se tarkastaja alkokin kysellä "missä se voisi vielä tavata meitä tän meidän matkan aikana"). No, vaikka meillä ei ollu ketään vastassa kun ei oltu ehditty tilata etukäteen kuljetusta ja ajateltiin vaan ottaa tyynesti taksi, kävikin sellainen yllätys, että paikallinen poliisi tuli juttelemaan kun odotettiin laukkuja koneesta. Kun se sai kuulla, että ollaan ekaa kertaa maassa, eikä kukaan ole vastassa se tuli meidän kanssa kaikki terminaalin vaiheet siinä ihan mukana ja selitti mitä nyt tapahtuu ja mitä nyt tapahtuu. Ja kun me kiitettiin avusta ja oltiin jo lähdössä se sano, että se hankkii meille taksin. Ai niin, unohdin sanoa, että siinä seistessä ja jutellessa selvisi, että se osasi ruotisia. Sitä haastettiin siinä vähän ja häpeäkseni myönnän, että oma kielitaito loppu ennen sitä aijää.
No, kun mentiin ulos sen saattamana niin siihen ilmesty toinen tyyppi, jolla oli sama nimi ja hieno, ykstyinen auto, johon meini meidän kamat ja me perässä. Sitten se poliisikin nousi siihen autoon ja oli ihan että, mä tuun saattamaan teidät perille asti, ei hätää. Oli ihan sika epäilyttävää! Mutta kun se kerran oli pyöriny jonkin näköisessä virka-asussa siellä terminaalissa niin kai me siihen voidaan luottaa (ainakin yhtä paljon kun kehen muuhuin tahansa outoon taksikuskiin). No, siinä me oltiin ja llähdettiin ajamaan yön pimeyteen. Ja hitsi se kesti. Ja mitä kauemmin istuttiin autossa ja juteltiin niiden kahden kanssa, sitä enemmän tuli sellanen olo, että idiootti! Ne tappaa meidät! Mäkin mietin koko ajan että miten pääsen ulos ja mitä kaikkea teen jos tilanne alkaa riistäytyä käsistä. Sitten tuli sellaisia pieniä juttuja, mitkä vaan teki olon entistä hermostuneemmaksi. Välillä pysähdyttiin juttelemaan joillekin tyypeille, jotka seiso tienvieressä ja "kaikki oli jotain virkavaltaa" tai jotain. Sitten eksyttiin ja lopulta ajettiin väärälle hotellille. Sitten kun lähdettiin siellä niin sen toisen äijän piti käydä pissalla ja pysäytettiin tien sivuun. Se ei meinannu päästä ulos ja kuski sano, että sillä on lapsilukko päällä. TZIN TZIN!!!! Ei hyvä!! No, kun se tuli takaisin sieltä puskasta me ei saatu autoa käyntiin. Muistelin kauhuissani miten olin lukenut oppaasta eri huijarikeinoja ja tää oli yksi niistä! Ne esittää että auto ei käynnistykään tai siihen tulee jokin vika ja sitten kun ollaan parkissa niin uhrien ruumiit ei löydy viikkoihin Afrikan metsistä - jos ikinä! Mutta sitten se teki jotain konepellin alla ja homma toimi. Kun oltiin ajeltu tunnin verran yhteensä päästiin sinne oikealle hotellille ja saatiin molempien apulaistemme yhteystiedot ja aina voidaan kuulemma soittaa. Me muututtiin Nellin kaa tosi unisiksi kun hermot laukes ja tajuttiin että ne ei ollu huijareita ja me selvittiin hengissä! Sitten mentiin huoneeseen ja nukuttiin makesti koko yö. Vaikka juteltiin vielä jälkipaniikkia pois - mutta toisaalta, mitä siinä tilanteessa olis voinu tehdä kun vaan odottaa ja katsoa miten käy ja yrittää olla varuillaan?

Aamulla käytiin ihaileen aaltoja aamiaisella ja nyt mennään katteleen paikkoja. Tässä on vielä reilu puoli tuntia ennen kuin sen Haddyn kuski tulee tänne. Tosin aamulla saatiin aikaiseksi uusi dilemma. Suomalaiset on näemmä alkaneet kartuttaa tiettyä mainetta täällä Gambiassa ja me ei enää tiedetä uskalletaanko sanoa mistä ollaan ilman, että kaikki kuvittelee meidänkin olevan jollain seksilomalla.... no näihin kuviin ja tunnelmiin. Ajattelen Suomea ja kaikkia kavereita siellä aina jollain tasolla. Kyllä tästä tulee varmasti hyvä harjoittelu.